Hyvää päivää,

Olemme Aldona ja Valdas.

Myönnämme, että keräämme varoja velkojemme maksamiseen, jotka eivät ole syntyneet meidän syystämme... Mieheni omisti yrityksen, jonka hän menetti, koska ei pystynyt täyttämään velkojiensa vaatimuksia...Yritys oli pieni, ja mieheni piti sen toiminnasta todella paljon....Ja mikä tärkeintä, hänellä alkoi jo vähitellen mennä hyvin, nousimme vähitellen ylöspäin...Tarpeemme ovat aivan pienet...Olemme aina tyytyneet siihen, mitä meillä on ollut, esimerkiksi 47 vuoden aikana emme ole kertaakaan lähteneet lomamatkalle. Meillä ei ole taloa, maalaistaloa eikä maata. Meillä on pieni asunto, jossa asumme kaikki kolme. Halusimme vain hieman parantaa elinolojamme ja luoda hyvinvointia ainoalle pojalle. Emme ole koskaan saaneet eikä meillä ole minkäänlaista apua valtiolta. Rakensimme kaiken itse. Minulla ei ole vanhempia, ja mieheni vanhemmat eivät tunnusta meitä eivätkä ole tekemisissä kanssamme... Mutta emme ole koskaan murehtineet siitä. Olemme iloisia siitä, että olemme yhdessä ja kaikki terveitä.

Yritykselle kertyi velkoja, koska hän auttoi ystäviään, jotka myös yrittivät vakiinnuttaa asemansa samalla alalla, jolla miehen yritys toimi. He eivät maksaneet velkojaan takaisin...Ei ole mitään syytä kertoa pitkään, koska olemme uppoutuneet velkoihin. Olemme ajautuneet tilanteeseen, jossa voimme menettää ainoan omaisuutemme – asunnon... Mieheni on hyvin masentunut...Luultavasti kaikki tietävät, kuinka tuskallista on, kun sinua pettävät ihmiset, joilta et sitä edes odottanut. Ei ollut mitään merkkejä siitä, että he olisivat niin kavalia, vastuuttomia. Olin ollut tekemisissä heidän kanssaan noin 10–12 vuotta. He auttoivat toisiaan hyvin monenlaisissa tilanteissa, toisin sanoen he olivat ”testanneet” toisensa ajan mittaan... Mutta he jättivät Valdan mätänemään yksin. Hän murtui täysin... Hän otti kaiken syyn niskoilleen, vaikka syyllinen ei ollut hän... Hän syytti itseään siitä, että me rakensimme niin monta vuotta, ja hän tuhosi kaiken...Ja hän tuntee syyllisyyttä siitä, että minä ja poikani kärsimme kovasti hänen virheidensä takia. Hän yritti tappaa itsensä... Suurten ponnistelujeni ansiosta pelastin hänet, ainakin fyysisesti....Mutta mitä seuraavaksi...Kuinka vaikeaa on katsoa rakastettua ihmistä, jolla on niin vaikeaa, eikä voi auttaa häntä millään tavalla... Tulevaisuus hänen tilansa suhteen huolestuttaa suuresti, koska ongelmia on ratkaistava, sikäli kuin se on mahdollista, edelleen.

On todella, todella vaikeaa pyytää apua... Koska tuntuu... en edes tiedä, miten sen sanoisin... Tuntuu todella syylliseltä, että on joutunut tällaiseen tilanteeseen oman luottamuksensa ja uskonsa vuoksi...

Mutta toisaalta, eikö mihinkään voi luottaa? Eikö pitäisi auttaa läheistä, olipa kyseessä sukulainen, ystävä tai jopa tuntematon ihminen...? Mitä elämä sitten on... Silloinhan pitäisi elää metsässä kuin joku erakko...

Mutta me mieheni kanssa emme millään voi ymmärtää, kuinka voi käyttäytyä toisia kohtaan niin ilkeästi. Mitä sellaisen ihmisen päässä liikkuu, kun hän valitsee tällaisen elämänpolun – vahingoittaa muita...