Hyvää iltapäivää,

Olemme Aldona ja Valdas.

Tunnustamme, että keräämme varoja maksaaksemme velkamme, jotka eivät ole meidän vikamme... Miehelläni oli yritys, jonka hän on nyt menettänyt velkojiensa laiminlyönnin vuoksi... Yritys on pieni ja mieheni nautti siitä kovasti.....Ja mikä tärkeintä, hänellä meni jo hyvin ja me nousimme hitaasti ylöspäin... Meidän tarpeemme ovat hyvin pienet... Olemme aina pärjänneet sillä mitä meillä on ollut, esimerkiksi 47-vuotiaana emme ole koskaan käyneet lomalla. Meillä ei ole taloja, ei maatiloja, ei maata. Meillä on pieni asunto, jossa asumme kaikki kolme. Halusimme vain parantaa kotitalouttamme hieman ja luoda varallisuutta ainoalle pojallemme. Emme ole koskaan saaneet apua ulkopuolelta, emmekä ole koskaan saaneetkaan. Teimme kaiken itse. Minulla ei ole vanhempia, ja mieheni vanhemmat eivät tunnista meitä eivätkä ole yhteydessä meihin... Mutta emme ole koskaan riidelleet siitä. Olimme onnellisia ollessamme yhdessä, olimme terveitä.

Yrityksen velat syntyivät, koska hän auttoi ystäviään, jotka myös yrittivät vakiinnuttaa asemansa samalla alalla kuin hänen miehensä yritys. He eivät maksaneet velkoja takaisin....Ei ole mitään muuta kerrottavaa, koska hukumme velkoihin. Olemme niin paljon veloissa, että nyt saatamme menettää ainoan omaisuutemme - asuntomme...Mieheni on hyvin murtunut....Luultavasti kaikki tietävät, miten tuskallista on, kun ihmiset, joilta ei edes odottanut sitä, pettävät sinut. Ei ollut mitään merkkejä siitä, että he olisivat niin ovelia ja vastuuttomia. Ja olen ollut heidän kanssaan tekemisissä noin 10-12 vuotta. Ja he auttoivat toisiaan hyvin erilaisissa tilanteissa, toisin sanoen olivat "aikalailla" ....Mutta he jättivät Valdani yksin mätänemään. Hän murtui...Hän otti kaiken syyn niskoilleen, vaikka se ei ollut hänen vikansa...Hän syytti itseään siitä, että olimme rakentaneet niin monta vuotta ja hän pilasi kaiken...Ja hän tuntee syyllisyyttä siitä, että minä ja poikani kärsimme paljon hänen virheidensä takia. Hän yritti itsemurhaa...Suurten ponnistelujeni ansiosta pelastin hänet, ainakin fyysisesti....Mitä seuraavaksi...Kuinka vaikeaa on katsoa läheistä, joka käy läpi niin vaikeita aikoja, eikä voi tehdä mitään auttaakseen häntä....Tulevaisuus on hyvin huolestuttava, koska meidän on jatkettava ongelmien ratkaisemista niin pitkälle kuin voimme.

On hyvin, hyvin vaikeaa pyytää apua... Koska sinusta tuntuu... En edes tiedä, miten kirjoittaisin... Sinusta tuntuu todella syylliseltä, että olet tässä tilanteessa, koska luotat muihin, koska luotat muihin....

Mutta toisaalta, eikö keneenkään voi luottaa? Eikö sinun pitäisi auttaa jotakuta läheistäsi, oli se sitten sukulainen, ystävä tai joku, jota et edes tunne...? Mikä elämä sitten...sitten vain elää metsässä kuin mauri.....

Me mieheni kanssa emme vain voi ymmärtää, miten on mahdollista kohdella toisia niin ilkeästi. Mitä tuollaisen ihmisen päässä täytyy liikkua, kun hän valitsee tällaisen elämäntavan - vahingoittaa muita...