Menetin rakkaan äitini, joka oli 83-vuotias, kuukausi sitten... Hän rakasti tätä lähes 100 vuotta vanhaa, isoisovanhempieni historiallista taloa. Lumi tai sade, hän käveli noin 10 kilometriä kantaen raskaita laukkuja isovanhempieni kylään (matkalla hän vaihtoi kaksi bussia kotikaupungistaan) päästäkseen tähän taloon, koska sieltä ei kulkenut bussia sinne...Olin hänelle vihainen siitä, koska pelkäsin menettäväni hänet jonain päivänä sillä tavalla... mutta hän ei lopettanut, ennen kuin fyysisesti ei enää pystynyt... hän tunsi olonsa onnelliseksi ja kotoisaksi tässä paikassa... paikassa, jossa hän kasvoi isoäitinsä ja setiensä kanssa palattuaan Siperiasta 13-vuotiaana yksin, sen jälkeen kun hänen perheensä oli karkotettu kotipaikastaan Liettuassa...Talo oli todella onnellinen paikka, setäni leipoi tuoretta leipää, lauloi ja soitti huuliharppua ja toivotti vieraat iloisesti tervetulleiksi... Tunnen velvollisuuteni rakastettua äitiäni ja esi-isäni kohtaan kunnostaa ja säilyttää tämä paikka. Ensimmäisenä askeleena siivosimme eilen talon, jossa oli valtava sotku sen jälkeen, kun joku oli toistuvasti etsinyt sieltä aarteita... Enkä voinut lakata ihailemasta sen kauneutta...Olisi suuri kunnia saada kunnostaa tämä helmi ja säilyttää se tuleville sukupolville. Olisin sydämestäni kiitollinen kaikista lahjoituksista, jotka auttavat estämään isoisovanhempieni tämän arvokkaan perinnön menettämisen. Kiitos paljon!♥️