Hei, olen Marianna. Kirjoitan tämän, koska olen avuton, sydämeni on murtua huolesta, ja äitinä tämä on ainoa asia, jonka voin tehdä täältä Unkarista poikieni, Szabolcsin ja Péterin, puolesta. Kun me täällä Unkarissa nukuimme rauhassa kotona, he taistelivat selviytymisestä sellaisessa painajaisessa, jota on vaikea edes järkevästi käsittää.

24. kesäkuuta kello 18.04 paikallista aikaa maa kirjaimellisesti aukesi Venezuelassa. Kauhea, niin sanottu ”kaksoisjäristys” pyyhkäisi yli maaseudun. Ensin 7,2 magnitudin maanjäristys ravisteli taloja, ja vain 39 sekuntia myöhemmin seurasi vielä tuhoisampi, 7,5 magnitudin järistys. Szabolcs ja Péter asuvat eli asuivat merenrantakaupungissa Caraballadassa, aivan Caracasin vieressä – katastrofin epicentrumissa. 70 prosenttia kaupungista tuhoutui muutamassa sekunnissa. Kaikki näyttää siltä, kuin se olisi joutunut matalapommituksen uhriksi. Fyysikoiden laskelmien mukaan katastrofin aiheuttaneen kaksoisjäristyksen aikana maankuoressa vapautui puhdasta energiaa lähes 240 Hiroshiman atomipommin verran. Poikani perhe selvisi ihmeen kaupalla. Mutta heidän elämänsä, nykyhetkensä, kaikki se, minkä vuoksi he olivat muuttaneet kyseiseen maahan, taistelleet ja tehneet töitä, muuttui tyhjäksi yhden minuutin aikana.

Heidän silmiensä edessä, aivan heidän naapurissaan, viisi monikerroksista kerrostaloa romahti kuin korttitalo, hautaen kaiken alleen. Szabolcsin perhe löysi turvapaikan kerrostalon pihalta.

Sähköä ei ollut, matkapuhelinverkkoa ei ollut, uutisia ei ollut – vain kaiken peittävä, tukahduttava pölypilvi ja raunioiden jyrinä. Mutta pahin oli vielä edessä. Koska heidän rakennuksensa sijaitsi aivan merenrannalla, näin suuren maanjäristyksen jälkeen ilmaantui välittömästi kaikkein pelottavin uhka: tsunami.

Szabolcs ja Péter tekivät silloin jotain, mihin vaadittiin uskomatonta rohkeutta – tai selviytymisvaiston sanelemaa hulluutta. He tiesivät, että jos tsunami iskee, heillä ei ole mitään mahdollisuuksia ilman autoa, asiakirjoja ja puhelimiaan. Tietämättä, tuleeko uusia jälkijäristyksiä, he palasivat kauhistuneina seitsemänteen kerrokseen pimenevään, natisevaan ja hengenvaaralliseksi muuttuneeseen rakennukseen. He ryntäsivät asuntoon hakemaan avaimet ja paperit, ja altistaen itsensä suurimmalle vaaralle he menivät alas pilkkopimeään pysäköintihalliin hakemaan autoa. He pääsivät ulos ja lähtivät matkaan ylös vuorille.

He suuntasivat kohti 40 minuutin päässä sijaitsevaa pääkaupunkia, Caracasta, mutta matka oli kirjaimellisesti elävä helvetti. He saattoivat vain toivoa, että viaduktit ja vuoristotunnelit muodostama moottoritie olisi ehjä eikä romahtanut. Tiet olivat repeytyneet kahtia, ja niille oli syntynyt valtavia korkeuseroja ja kraattereita. Jyrkillä vuoristoteillä he pystyivät etenemään pakenevan väkijoukon mukana vain askel askeleelta. Szabolcs ja Péter joutuivat katsomaan autosta, kuinka rauniot liekehtivät heidän ympärillään, ja pölystä ja savusta kuului ihmisten huutoja ja hullunlaista kiljumista, kun he etsivät perheenjäseniään, lapsiaan raunioiden alta. Tämä kollektiivinen kuolemanhuuto kaikuu heidän korvissaan vieläkin.

Tavallisesti 40 minuuttia kestävä matka kesti tässä maanpäällisessä helvetissä viisi tuntia. Poikani ja hänen perheensä pysyivät hengissä vain yhden asian ansiosta: heidän piti päästä Caracasin lentokentän verkkoon, koska he luottivat siihen, että siellä olisi kenttä (jota lopulta ei ollut, koska myös lentokenttä oli vaurioitunut vakavasti), ja he voisivat soittaa meille kotiin ennen kuin heräisimme Unkarissa ja näkisimme uutiset. He eivät halunneet, että me vanhempina joutuisimme shokkiin. Unkarin aikaa noin kello 6 aamulla puhelimemme soi. Poikani ääni värisi, mutta hän rauhoitti meitä, ennen kuin kauhistuttavat kuvat ehtivät levitä ympäri maailmaa. Vasta silloin, uutisen kuultuamme, jouduimme todelliseen paniikkiin. Myöskään Caracasissa saapuessaan he eivät voineet hengähtää helpotuksesta. Kaikki olivat paenneet kaduille myös siellä, koska talot olivat romahtaneet ja muuttuneet rakenteellisesti hengenvaarallisiksi. Szabolcs ja hänen perheensä viettivät ensimmäisen yön autossa. Tällä hetkellä he ovat saaneet väliaikaisen turvapaikan Caracasin Unkarin talosta, mistä olemme ikuisesti kiitollisia paikalliselle unkarilaisyhteisölle.

Mutta rannikolla näyttää siltä, että kaikki heidän omaisuutensa on menetetty. Talo on hengenvaarallisessa kunnossa, alue on evakuoitu ja suljettu. He eivät voi palata sinne. Kauppoja, supermarketteja, apteekkeja tai lääkärin vastaanottoja ei ole jäljellä. Vettä ei ole, sähköä ei ole, matkapuhelinverkko on poissa käytöstä. Lentokenttä on suljettu vaurioituneiden kiitoratojen vuoksi, metro ei kulje. Tilanne on täysin lamaantunut. Lisäksi alueella pelätään nyt myös tartuntavaaraa.

Poikani perheellä on mukanaan vain vaatteet, henkilöllisyystodistukset ja auto. Heidän on rakennettava kaikki uudelleen tyhjästä romahtaneessa maassa. Tavoitteenamme on nyt kerätä 5 000 euroa. Tätä summaa ei tarvita ylellisyyteen, vaan pelkkään selviytymiseen: turvalliseen ruokaan, puhtaaseen juomaveteen, välttämättömimpiin lääkkeisiin, vaatteisiin ja välttämättömiin logistisiin toimenpiteisiin seuraavien kriittisten kuukausien aikana.

Pyydän teitä kauniisti, että jos voitte, tukekaa poikiani vaikka vain kahvin tai lounaan hinnalla, jotta heillä olisi voimaa ja mahdollisuus nousta jaloilleen raunioista. Ja mikä on yhtä tärkeää: jakakaa tämä linkki, jotta uutinen tavoittaisi mahdollisimman monia ihmisiä, ystäviä ja ulkomaalaisia tuttavia.

Kiitän teitä sydämestäni, myös perheeni puolesta!

Marianna,

huolestunut äiti