Aikaisemmin ajattelin lahjoittamisesta niin, että nuorina me tarvitsemme vielä tukea, aikuisina huolehdimme itsestämme ja kypsyttyämme, kun olemme saavuttaneet tavoitteemme, voimme ehkä jakaa muillekin sitä, mitä meillä on.

Onneksi olen oppinut, kuinka suuri typeryys tämä ajatus on.

Olen Dóra. Olen biologi ja laboratorion johtaja Münchenissä, jossa työskentelen lääketieteellisiä diagnostiikkalaitteita kehittävässä yrityksessä, joka on integroitu yhteen maailman suurimmista tulostinvalmistajista. Koska kyseessä on kansainvälinen yritys, minulla on monikansallisia työtovereita. Jotkut ovat paenneet sotaa Ukrainasta, ja toiset ovat tulleet maailman turvallisimmalta saarelta, Islannista. Heillä kaikilla on syynsä lahjoittaa. Yksi heistä tietää, millaista on elää puutteessa, toisia taas on opetettu hyväntekeväisyyteen jo pienestä pitäen maansa vahvan talouden ansiosta.

Heiltä opin, kuinka hyvältä tuntuu antaa.

Kerran, vähän ennen joulua, menin muutaman kollegani kanssa jakamaan ruokaa tarvitseville. Ajattelin auttaa, ajattelin, että vähän antaminen tekisi hyvää. En kuitenkaan osannut odottaa, kuinka paljon itse saisin. Se, mitä siellä näin, oli, että toisilleen vieraat ihmiset tunsivat olevansa lähempänä toisiaan, masentuneiden ihmisten kasvot kirkastuivat ja eräänlainen kanava avautui niiden välillä, jotka muissa olosuhteissa eivät olisi koskaan puhuneet keskenään. Paikkaan laskeutui erikoinen onnellisuus. Se oli maagista. Sitä, mitä siellä tapahtui, ei voi unohtaa. Se oli kohtalon käännekohta. Minulle varmasti, ja kuka tietää, kuinka monelle muullekin siellä olleelle.

Kun olimme lopettaneet ja lähdin kotiin, tunsin tuskallista tyhjyyttä ja toivoin, ettei olisi myöhäinen ilta ja että ruoanjakelu jatkuisi vielä.

Niinpä päätin, etten halua tehdä mitään muuta. Haluan auttaa muita kaikkialla. En kuitenkaan osaa enkä halua valita, kuka saa apua. Puutetta on liikaa ja taloudellinen eriarvoisuus on liian suurta maailmassa.

Koska en ole koskaan osannut ajatella pienesti, päätin ryhtyä lentäjäksi, joka kuljettaa avustuspaketteja sinne, missä niitä tarvitaan.

Haluan tehdä jotain maailman hyväksi, jotta siitä tulisi hieman parempi paikka, jossa olisi hieman enemmän rakkautta, jotta voisin toimia kanavana maailmassa virtaavalle rakkaudelle, jota ei voi koskaan antaa tarpeeksi.

Tavoitteenani on perustaa säätiö, joka toimittaa avustuspaketteja rahtikoneella mihin tahansa maailmassa.

Tätä varten minun on hankittava lentolupa. Pakettien kuljettamiseen tarvitaan monimoottorinen lentokone. Lentolupa maksaa noin 4 miljoonaa forintia (10 000 €) ja sen hankkiminen voi kestää 1,5–2 vuotta. Opinto-ohjelma on vaativa, joten olen vähentänyt työaikaani, mikä tarkoittaa palkkani pienenemistä ja säästöjeni kulumista. Tästä syystä tarvitsen tukea. Nykyiset säästöni riittävät kattamaan kuluni kahden vuoden ajan puolipäiväisen työn ohella.

Toivon, että saisin tukea lentäjäkoulutuksen kustannuksiin.

Unelmani on, että Punaisen Ristin jälkeen maailma saisi tuntea vielä yhden symbolin, joka tulee aina merkitsemään apua. Säätiön symboliksi tulee valkoinen perhonen, perhosen vaikutuksen vuoksi. Yksi pieni hyvä aikomus voi vaikuttaa valtavasti muiden elämään toisella puolella maailmaa. Perhonen heilutti siipiään eräässä müncheniläisessä ruokajako-tilaisuudessa, ja kuka tietää, kuinka kauas sen vaikutus ulottuu...

Kiitän lämpimästi kaikesta avusta ja toivon, että sinäkin saat kokea sen onnen, jonka minä sain kokea ruokajakelussa. Toivon, että voin joskus olla sinulle avuksi tässä asiassa.