9.7.2025

Lääkäri tekisi silloin lonkkaproteesileikkauksen.

Tai valtio.

Tai sairauskassa. Ihan sama.

Päätin kirjoittaa tästä.

Osissa.

1. osa.

Kipu on prosessi. Aina. Ei ole sellaista, ettei olisi. Loppujen lopuksi vuosi koostuu 365 päivästä, joten ihminen ajattelee 365 kertaa, että tilanne pahenee.

Tai paremmin. Kuka tietää...

Tanssiessa se ei satu... niin paljon. Mielestäni siinä on jossain määrin kyse myös psykologiasta. Ainoa helvetin paska juttu on se, että näen, että osaan tehdä sen huonommin kuin edes surkeimmat tanssijat...

Entinen ammattilainen...

Minun täytyy nauraa.

Ja minä opetan, aivan kuin Mekk-mestari.

Ontuva tanssinopettaja... no... ha... haaa... hahaha!

Kärkipyörähdys on mennyttä...

Ja jalkojen nostaminen. En olisi koskaan uskonut, että tämä olisi joskus vaikeaa. No, nyt se on totta.

Aikaisemmin:

Maanantai: OldBoys, Pecsa.

Tiistai: Rocky Buli Alcatraz,

Keskiviikko: Cadillac, Almássy tér,

Torstai: Madarak,

...ei haittaa...

Perjantai: Mikä tahansa tanssijuhla.

Lauantai: Lauantai-illan kuume.

Sunnuntai: Viiden aikaan teetä.

Kestin sitä vuosikymmeniä...

35 vuotta kilpatanssia, ja nyt...

Millaista on elämä, joka liikkuu, elää ja sykkii koko ajan, ja sitten on tuomittu siirtymään tarkkailijan tilaan?!

En ole eläkeläinen.

Luulen, etten tule koskaan olemaankaan!

Tanssitunnit, leirit, juhlat, tanssiaiset, tapahtumat, tanssiviikonloput.

Khm...

Aflamin. Se on kipulääkkeen nimi. Reseptilääke.

Minun täytyy nauraa. En ole koko elämäni aikana koskaan käyttänyt mitään lääkkeitä. Ja nyt...

Kukaan ei näe, että se on paskaa.

Kukaan ei näe, että se on rähjäinen.

Vain että se ontuu.

Helvetti soikoon!

Mutta teen sen, koska sinä, elämä, työni, kollegat ja oppilaat odottavat sitä sinulta.

Itse asiassa se on oikein!

Koska se pitää minut hengissä.

Menen, teen, elän, opetan.

Myös tänään.

Ja sen jälkeen yksi iso, pitkä huokaus.

Eläköön sosiaaliturva!!

Koska 9.7.2025.

Suukkoja!:))))