Bára on ystävämme, jonka tunnemme uskomattoman vahvana, ahkerana ja rakastavana äitinä. Viime vuodet ovat kuitenkin olleet hänelle äärimmäisen vaikeita. Hän on jo pitkään taistellut saadakseen olla pienen poikansa lähellä, ja samalla hän on joutunut kohtaamaan vakavia oikeudellisia ja taloudellisia ongelmia. Nyt hän käy lisäksi läpi vaativaa syöpähoitoa.

Tänään hän on joutunut tilanteeseen, jota hän ei enää pysty selviytymään yksin. Hän on vaarassa menettää kotinsa entisen aviomiehensä käynnistämän ulosmittausmenettelyn vuoksi – talon, joka on sidoksissa hänen perheeseensä, lapsuuteensa ja isänsä muistoihin ja jonka hän halusi jonain päivänä säilyttää myös pojalleen.

Siksi olemme päättäneet perustaa tämän keräyksen ja pyytää apua hänen puolestaan.

Pyydämme teitä sydämellisesti, jos mahdollista, auttamaan Báraa säilyttämään kotinsa, selviytymään tästä vaikeasta ajasta ja antamaan hänelle mahdollisuuden keskittyä ennen kaikkea tärkeimpään – omaan terveyteensä ja siihen, että hän voi jonain päivänä jälleen olla täysipainoisesti poikansa äiti.

Jokainen lahjoitus, vaikka se olisi kuinka pieni tahansa, voi olla hänelle valtava apu. Ja jos ette voi lahjoittaa, myös keräyksen jakaminen auttaa meitä suuresti.

Voit lukea Báran tarinan alla.

Kiitämme teitä koko sydämestämme.

Báran ystävät

”Jos tunnette Seznam Zprávin podcastin ”Ve stínu” (tšekkiläinen uutisportaali), saatatte tuntea myös tarinamme.

Olen viisivuotiaan pojan rakastava äiti. Olemme entisen aviomieheni kanssa käyneet oikeutta poikamme huoltajuudesta jo lähes viisi vuotta. Vaikka huolehdin hänestä yksin päivittäin hänen elämänsä ensimmäiset kaksi ja puoli vuotta, hän on nykyään isänsä huollossa, ja saan tavata häntä vain hyvin rajoitetusti, 40 tuntia kuukaudessa, ja osasta tästä ajasta joudun jopa maksamaan. Hän ei ole nukkunut minun luonani jo yli vuoteen ja kahdeksaan kuukauteen.

Kaikki alkoi, kun ilmoitin vakavasta epäilystä siitä, että poikaani saatettaisiin pahoinpidellä. Toimin silloin äitinä, joka halusi suojella lastaan. Tämän epäilyn vahvistivat myös useat psykologit ja psykiatrit. Poliisi ei ole vieläkään selvittänyt epäilyä, ja tapaus on edelleen avoinna. Tähän päivään mennessä pojastamme tai meistä vanhemmista ei ole tilattu asiantuntijalausuntoja.

Seznam Zprávin tutkiva tiimi on dokumentoinut tarinamme yksityiskohtaisesti viisiosaisessa sarjassa Ve stínu, ja tapaus on sittemmin edennyt jopa Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen Strasbourgissa.

Taistelen jokaisesta poikani kanssa vietetystä tunnista kuin leijona.

Suurin toiveeni on olla jonain päivänä taas poikani lähellä äitinä – huolehtia hänestä, viedä hänet päiväkotiin, lukea hänelle satuja ennen nukkumaanmenoa, halata häntä, kun hän on surullinen, ja olla osa hänen jokapäiväistä elämäänsä. Minulle on äärettömän tuskallista kohdata tilanteita, joissa lapset tai vanhemmat poikani päiväkodissa tai harrastusryhmässä eivät edes tiedä, että minä olen hänen äitinsä, vaan pitävät isän kumppania äitinä. Vieläkin tuskallisempia ovat hetket, jolloin poikani palaa kotiin ja kertoo minulle kuulleensa, että kuolen pian, mutta että hänen äitinsä tulee olemaan isänsä tyttöystävä...

Nyt tarinani on kuitenkin siirtynyt uuteen, minulle elintärkeään vaiheeseen.

Avioliittomme hajoamisen jälkeen olen toistuvasti yrittänyt päästä yhteisymmärrykseen poikamme isän kanssa. Valitettavasti hän ei ole halukas mihinkään sopimukseen, emmekä ole viiden vuoden jälkeenkaan onnistuneet saamaan pitkäaikaisia riitojamme päätökseen. Päinvastoin, joudun kohtaamaan yhä uusia ja uusia kanteita tai ilmoituksia...

Lopullisen tuomioistuimen päätöksen perusteella poikamme isä vaatii minulta nyt miljoonaa kruunua sekä oikeudenkäyntikuluja. Olemme valittaneet tästä päätöksestä korkeimpaan oikeuteen ja jättäneet perustuslakivalituksen, mutta tuloksetta – tässä ennennäkemättömässä tapauksessa minulta evätään mahdollisuus saada asiaa käsiteltäväksi korkeimmassa ja perustuslakituomioistuimessa. Tuomioistuimet kieltäytyivät käsittelemästä asiaa huolimatta siitä, ettei kyseessä ollut ilmeisen perusteeton tai sääntöjenvastainen hakemus. Seuraavana vuorossa on jälleen Euroopan ihmisoikeustuomioistuin Strasbourgissa.

Tuomioon sisältyy myös anteeksipyyntö, joka on annettava muun muassa maksullisena ilmoituksena, jonka tarkka sanamuoto on määritelty isän pyynnöstä tuomioistuimen toimesta, ja jossa minun on kirjoitettava asioita, jotka eivät kuitenkaan vastaa totuutta eivätkä todellisuutta. Vaikka pyysin poikamme isältä vilpittömästi anteeksi sitä, että hän saattoi tuntea itsensä loukatuksi julkisista lausunnoistani, hän ei hyväksynyt tätä anteeksipyyntöä vaan vaatii anteeksipyynnön täyttämistä tuomioistuimen määräämässä muodossa, jota hän myös vaatii täytäntöönpanomenettelyn kautta.

Tämän vuoksi minua vastaan on nyt vireillä useita ulosmittausmenettelyjä, jotka isä aloitti heti tuomion tultua lainvoimaiseksi ja jotka voivat johtaa jopa talomme pakkohuutokauppaan.

Ja juuri tuo talo merkitsee minulle paljon enemmän kuin pelkkä kiinteistö.

Sain sen viisitoistavuotiaana isäni äkillisen kuoleman jälkeen; isäni ei ehtinyt nähdä talon valmistumista. Jäimme silloin 23-vuotiaan sisareni ja äitini kanssa yksin hoitamaan talon loppuunsaattamista. Se on kotimme, paikka, joka liittyy perheeseeni ja juurieni.

Halusin jonain päivänä säilyttää sen myös pojalleni – muistona hänen esi-isistään ja paikkana, jossa hän tietää, että hänellä on oma koti ja tukikohta, jota kukaan ei voi häneltä viedä eikä vaatia itselleen. Siksi perustin hänelle rahaston, jonka ainoa edunsaaja hän on. Edes tämä askel ei kuitenkaan lopettanut riitaa hänen isänsä kanssa, päinvastoin: isä nosti sitä vastaan vastakanteita, teki ilmoituksen talousrikospoliisille, ja nyt uhkaa, että menetämme kotimme.

Talossa asuu lisäksi vakavasti sairas, lähes kahdeksankymmentävuotias äitini. Isä on määrännyt myös poikansa vanhuuseläkkeeseen ulosmittauksen. Talon menettäminen ei siis merkitsisi vain minun asuntoni menetystä, vaan myös äitini kodin vaarantumista aikana, jolloin hän itse tarvitsee rauhaa ja turvaa.

Ja juuri nyt, kun yritän selvittää tätä tilannetta, taistelen myös itse terveydestäni.

Jatkuva, pitkäkestoinen stressi ja rakkaan lapsen menetyksen aiheuttama tuska ovat vaatineet veronsa.

Toukokuussa sain tietää, että minulla on erittäin vakava ja aggressiivinen syöpä ja että minun on aloitettava hoito välittömästi.

Olen nyt pitkäaikaisella työkyvyttömyyslomalla, eikä hoito salli minun työskennellä siinä laajuudessa kuin aiemmin. Olen kuitenkin koko elämäni ollut tottunut huolehtimaan itsestäni ja perheestäni omalla työlläni – ammattimaisena muusikkona, opettamalla musiikkia opiskelijoille ja esiintymällä konserteissa.

Hoito on kuitenkin suunniteltu vielä pidemmäksi ajaksi...

Aiemmin järjestettiin jo keräys asianajajien kustannusten kattamiseksi, jotta voisimme puolustautua poikani kanssa käynnissä olevissa oikeudenkäynneissä. Juuri tämä keräys tuli ilmiantamisen seurauksena osaksi poliisin ja veroviraston lisätutkimuksia. Kaikki on saatu päätökseen, ja molempien viranomaisten päätelmät olivat yhteneväiset: varainkeruu oli täysin sääntöjen mukainen. Entinen aviomieheni nosti silti kanteen minua vastaan ja vaati miljoonaa kruunua. Hänen mukaansa olin ”rikastunut” keräyksellä, joten minun ei pitäisi olla ongelmaa maksaa hänelle tätä summaa. Kerätyt varat käytettiin kuitenkin yksinomaan oikeudelliseen apuun, ja niiden käyttöä tarkastettiin toistuvasti.

Luulin, että onnistuisin maksamaan summan poikani isälle ja saamaan näin ainakin osan riidoista päätökseen, mutta ulosmittauksen ja sairaudeni vuoksi en voi enää virallisesti lainata rahaa mistään.

Nyt tilanne on kuitenkin toinen. En pyydä apua voidakseni jatkaa toista loputonta taistelua.

Pyydän apua, jotta emme menettäisi kotiamme, jotta voisin rauhassa jatkaa syöpähoitojani ja jotta voisin jonain päivänä elää taas normaalia elämää ja huolehtia rakkaasta pojastani. En halua, että poikani kasvaa tunteen kanssa, että hänen äitinsä on kadonnut hänen elämästään. Haluan olla läsnä hänen puolestaan. Haluan parantua ja tehdä kaikkeni, jotta voisin jälleen olla todellinen osa hänen arkeaan.

En olisi koskaan uskonut, että joudun pyytämään apua ihmisiltä, joita en tunne lainkaan. Mutta tänään minulla ei ole muuta vaihtoehtoa.

En halua enää taistella, käydä oikeudessa enkä kokea enää tuskaa. Suurin toiveeni elämässäni on toipua. Olla läsnä poikani elämässä. Voida huolehtia hänestä normaalisti, nähdä hänen kasvavan. Ja saada vihdoin rauhaa.

En halua muuta kuin ansaittua rauhaa ja hiljaisuutta itselleni, pojalleni ja perheellemme.

Siksi pyydän tänään apua. En siksi, että voisin jatkaa taistelua. Vaan jotta minulla olisi mahdollisuus lopettaa tämä taistelu mahdollisimman pian ja aloittaa taas normaali elämä.

Haluan parantua. Haluan suojella kotiamme. Ja ennen kaikkea haluan olla jälleen äiti, joka voi olla poikansa lähellä.

Kiitän sydämestäni jokaista, joka auttaa meitä. Ja jos et voi lahjoittaa, autat meitä jo pelkästään jakamalla tämän keräyksen.”

Barbora