Asia on niin, että olen paranoidinen skitsofreenikko. Sairautta ei voida parantaa pysyvästi, mutta onneksi saan siihen lääkkeitä. Haittapuolena on, että en ole työkykyinen. Joten kerjään nyt rahaa kaikkialla, missä vain pystyn. En ole rahaton, saan kohtuullisen määrän sosiaalitukea. Mutta se ei riitä. Jos haluan jotain todella kovasti, minun on säästettävä aktiivisesti jokaista euroa, jonka pystyn. Hinnat ovat nousseet huimasti vain viiden vuoden aikana. Kaikki maksaa melkein kaksinkertaisesti verrattuna siihen, kun sain diagnoosin. Kuukausituloni ovat tuskin muuttuneet. Hyvän älypuhelimen tai kannettavan hankkiminen on minulle pieni omaisuus. Uskon vilpittömästi, että on olemassa pahempiakin, hoitamattomia sairauksia, mutta pelkkä leima mielenterveysongelmaisena on jopa pahempi kuin itse sairaus. Se on vain sosiaalisesti hankalaa ja saa minut tuntemaan itseni loisen tai parasiitin kaltaiseksi. Elän muiden ihmisten kovalla työllä ansaitsemilla rahoilla, enkä osallistu yhteiskunnan hyvinvointiin. Minun on erittäin vaikea selittää vaikeuksiani ja koettelemuksiani. Olen sosiaalisesti hankala ja ei-toivottu pelkästään siksi, että minulla on mielisairaus. En tiedä muista, mutta jos voitte säästää muutaman euron, olisin siitä kiitollinen. Anteeksi huono englanninkieleni ja rauhaa kaikille.