Löysin Athenan eräänä iltana kävellessäni Ateenan Metaxourgiossa. Hän seisoi voimattomana koiran edessä, joka haukkui häntä; hän oli kauhean laiha ja peloissaan. Se oli ikään kuin kohtalon johdatus. Olin matkalla kotiin, mutta päätin kävellä vielä vähän ja kulkea reittiä, jolla en ollut koskaan käynyt, ja siellä hän oli, tuskin pystyssä. En voinut jättää häntä sinne, otin hänet syliin ja veimme hänet kotiin. Hän tiesi olevansa turvassa.

Hänellä on jonkinlainen neurologinen ongelma, en ole koskaan pystynyt selvittämään tarkalleen mikä, mutta hän kompastelee kävellessään, ei jaksa kiivetä, ei pysty syömään kulhosta, minun on syötettävä häntä lusikalla, eikä hän näe syvyyttä kunnolla. Hänelle diagnosoitiin FIP tammikuussa ja taistelemme yhä sitä vastaan. Lisäksi suolistossa on lymfooman näköinen merkki. Ultraäänitutkimus on tehty ennen FIP-hoitoa ja sen jälkeen, ja merkki on edelleen siellä. Meidän on nyt tehtävä koepala, jotta saamme selville, mikä se on.

Hän ei oikeastaan ole kissa, vaan vauva, minun vauvani. Hän puhuu minulle ja mutisee, kun on eri mieltä kanssani. Hän on suloinen ja toivottaa aina tervetulleiksi vieraat tai ruokaa etsivät kulkukissat. Olemme symbioosissa, hän matkustaa mukanani minne tahansa menenkin, Englantiin, Ranskaan, Albaniaan, Kreikkaan. Ja hän rakastaa suukkoja ja halauksia. Hän nukkuu kanssani ja olemme aina yhdessä.

Täällä Kreikassa palkka on surkea. Olen jo käyttänyt kaikki säästöni FIP-hoitoon ja olen pennitön. 800 euron palkalla emme pärjää kuun loppuun, mutta en voi menettää häntä. Hän on elämäni valo, ainoa syyni elää. Hän on kaikki, minkä vuoksi minulla on syytä elää tässä elämässä, siteemme on todella vahva, enkä voi menettää häntä. Tarvitsen rahaa biopsiaan, siitä pyydetään 500 euroa tai enemmän, ja pahimmassa tapauksessa tarvitsen lopulta myös kemoterapiaa... ja olen vain epätoivoinen löytääkseni keinon auttaa häntä.