Nimeni on Barbara, ja täytin 53 vuotta elokuussa. Traagisen elämäntarinani kivulias hetki oli se, kun menetin 6. syyskuuta 2000 20 kuukauden ikäisen poikani, joka vuoti kuoliaaksi käsivarsilleni eräässä unkarilaisessa sairaalassa leikkauksen seurauksena. 12 vuotta myöhemmin, sen jälkeen syntyneellä poikallani, diagnosoitiin luusyöpä.

Elimme läpi julmia vuosia.

Minulla on tällä hetkellä kaksi aikuista lasta.

Kokenut kipu tuhosi avioliittoni, sillä suru erotti minut miehestäni, jonka kanssa meillä oli erilainen kulttuuri, kotimaa ja uskonto.

Tapasin uuden kumppanini viisi vuotta sitten, ja olemme asuneet yhdessä neljä vuotta. Hänellä ei ole lapsia.

Kolme vuotta sitten, kun olin 50-vuotias, aloitimme koeputkihedelmöityshoidon, koska halusimme kovasti vauvan, ja minä kaipaan kauheasti onnellista, onnistunutta raskautta ja tervettä vauvaa. Valitettavasti ikäni takia minua ei otettu vastaan Unkarissa, eikä myöskään läheisissä Brnossa tai Bratislavassa, joten käytännössä ainoa vaihtoehto oli mennä Kyprokselle, sen turkkilaiselle puolelle. Teimme viisi luovuttajalla tehtyä koeputkihedelmöityshoitoa, joihin käytimme lähes kaikki säästömme. Ensimmäisellä kerralla tulin raskaaksi kaksosista, mutta valitettavasti sain keskenmenon puolitoista kuukautta myöhemmin. Tämän jälkeen minulla oli kaksi niin sanottua kemiallista raskautta, ja kahdessa tapauksessa kiinnittymisprosessi ei edes alkanut.

Halusin päästä tarkempaan, ammattimaisempaan koeputkikeskukseen, jossa otetaan vastaan vielä tässä iässäkin, joten pääsin suosituksen kautta tohtori Robert Kiltzin klinikalle amerikkalaiseen Syracuseen. Tällä hetkellä olemme käyneet läpi neljä koeputkikierrosta sielläkin, joista viimeinen melkein onnistui. Jälleen, kuten aiemminkin, raskaus alkoi, mutta keskeytyi. (Sen nimi on tyhjä munasarjasyndrooma.) Valmistelemme parhaillaan viidettä ulkomaanhoitoa, mutta olemme täysin velkaantuneet tähänastisten toimenpiteiden ja luovuttajamunasolujen ostamisen vuoksi, joista yksi maksaa 500 dollaria. Tähän mennessä olemme ostaneet 20 kappaletta, joista on saatu 10 alkiota, ja olemme käyttäneet kaksi alkiota siirtoa kohti. Tällä hetkellä matkakulut, lentoliput sekä lääkkeiden ja tutkimusten kustannukset ovat suuri rasite perheellemme, vaikka haluaisin kovasti yrittää vielä muutaman kerran ja odotan malttamattomana, että saan pienen vauvan syliini. Tätä varten teen kaiken, mitä lääkärit ovat suositelleet, kuten hoidan diabetestani ruokavalion ja lääkkeiden avulla, olen muuttanut elämäntapojani, laihduttanut jne.

Kaikki unelmani keskittyvät tällä hetkellä onnelliseen äitiyteen. Pyydän, että autatte minua tässä ja tuette tavoitteitamme! Olen kiitollinen jokaisesta pienestäkin avusta!

Hei, nimeni on Barbara.

Todellinen surullinen tarinamme alkoi, kun toisella pojallani, Naililla, diagnosoitiin leukemia. Hän oli vasta 14 kuukautta vanha. Hän syntyi erittäin ylipainoisena, koska kukaan ei diagnosoinut minulla raskausdiabetesta. Hän painoi 5280 grammaa ja oli 59 senttimetriä pitkä, eikä sairaalan lääkäri antanut minulle lupaa keisarinleikkaukseen. Itkin ja rukoilin häntä, mutta jouduin synnyttämään hänet luonnollisella tavalla. Tämä oli ensimmäinen suuri hoitovirhe elämässämme.

Nail reagoi hyvin syöpähoitoon, mutta koska leukemia havaittiin liian myöhään, siirroksia oli jo hänen oikeassa korvassaan. Kuuden kuukauden kemoterapian jälkeen lääkärit päättivät leikata hänen korvaansa. Hän oli 20 kuukautta vanha. Leikkauksen jälkeen aikuissairaalan ensiapuosastolla hän menehtyi sylissäni, koska hän menetti leikkauksen aikana liikaa verta. Toinen suuri hoitovirhe maksoi hänelle hengen. Kirurgi luuli, ettei kyseessä ollut syöpä vaan pelkkä tulehdus, eikä sulkenut haavaa eikä asettanut shuntia. Hän ei ommellut haavaa mädän valuttamiseksi, mutta kyseessä oli vuotava kasvain. Potilashuoneessa ei ollut lääkäriä vierellämme, joten huusin turhaan apua. Hänen viimeiset sanansa olivat: ”Äiti.” Osa minusta kuoli sinä päivänä hänen mukanaan.

Seuraavana vuonna sain kolmannen poikani, Rinat, jonka nimi tarkoittaa uudelleensyntymistä. En voinut elää onnellisena raskauden ja synnytyksen aikana, olin syvästi masentunut ja itkin vain ja itkin seitsemän vuoden ajan. 12 vuotta myöhemmin, vuonna 2012, samana päivänä kuin poikani Nail, kolmannelle pojalleni Rinatille diagnosoitiin luusyöpä (osteosarkooma). Tämä musta päivä oli 20. maaliskuuta. Ensimmäinen ajatukseni oli, että me neljä – sillä meillä oli myös seitsemän vuotta vanhempi lapsi nimeltä Gengis – menisimme autoon ja ajaisimme päin rekkaa ja kuolisimme yhdessä. Sanoin itselleni: en voi tehdä tätä uudestaan.

Mutta Rinat tuli luokseni ja sanoi: Äiti, en halua kuolla. Ja itki. Siinä hetkessä tiesin, että taistelisin hänen elämästään kuin leijonanaaras ja olisin hänen rinnallaan viimeiseen veripisaraan asti. Meillä ei ollut rahaa, koska asumme Itä-Euroopassa, lähellä (rajaa) Itävallan kanssa, missä palkat ovat hyvin alhaiset. Nykyään keskipalkka on alle 800 euroa kuukaudessa. Uskoin vakaasti, että keräisin rahat hänen hoitoonsa, jos olisi pakko, mutta veisin hänet sivistyneeseen maahan hoitoon. Niin myös tapahtui. Lopulta Englannissa, Lontoossa, hän sai kemoterapiaa ja onnistuneen leikkauksen, jossa hänen jalkansa pelastettiin, mutta hänen vasemmassa jalassaan on metallinen proteesi. Hänen lonkastaan nilkkaan on istutettu metallitanko. Vietin vuoden sairaalassa hänen kanssaan.

Nyt Rinat on 23-vuotias ja hänet on hyväksytty yliopistoon Alankomaissa (Arnhem), ja olen maksanut hänen lukukausimaksunsa ja asuntovuokran jo vuoden ajan. Hän aloitti viestinnän opinnot viime syyskuussa. Hän on erittäin älykäs ja mikä tärkeintä, hän on elossa!

Vanhin poikani, Gengis, on nyt 30-vuotias, eikä hän ole koskaan pystynyt selviytymään veljensä kuolemasta. Hänellä on vakava rajatapauspersoonallisuushäiriö ja autismi, hän asuu samassa talossa kanssani, ja minä huolehdin hänestä. Hän ei voi työskennellä mielenterveysongelmiensa ja paniikkikohtaustensa takia, joten annan hänelle pieniä töitä omassa yrityksessäni. Työskentelen valmentajana ja autan ihmisiä toipumaan väkivaltaisista suhteista.

Tragedioiden aikana avioliittoni mieheni kanssa hajosi, koska hän oli muslimi ja minä kristitty, ja suru piti meidät erillään. Olimme molemmat täynnä tuskaa, eikä meillä ollut energiaa toisillemme. Hänelläkin oli mielenterveysongelmia ja hän menetti työpaikkansa.

Vietin lähes 20 vuotta lasten saattohoidossa työskentelemällä kuolevien lasten ja heidän perheidensä parissa. Näin tein parannuksen, koska en voinut koskaan antaa itselleni anteeksi sitä, etten pystynyt suojelemaan poikaani kuolemalta. 20 vuoden jälkeen olin hyvin väsynyt olemaan kuolevien lasten ympäröimänä.

Erosin, muutin ja aloitin uuden elämän täysin tyhjästä. Lapseni seurasivat minua. Olen työskennellyt valmentajana vuodesta 2018 lähtien.

Työskentelin 12–14 tuntia päivässä maksaakseni kaikki kulut ja auttaakseni lapsiani.

Vuonna 2020 tapasin nykyisen kumppanini Josephin, joka on 17 vuotta minua nuorempi. Hän on hiljainen ja vaatimaton ja työskentelee kirjanpitäjänä. En ollut koskaan saanut keneltäkään niin paljon rakkautta; tunne siitä, että olin tärkeä ja että joku halasi minua joka päivä, oli minulle uusi. Hänellä ei ole lapsia.

Hän on ihana mies, joka on Jumalan lähettämä elämääni lasteni lisäksi. Tunsin, että minulla oli mahdollisuus uuteen elämään hänen kanssaan. Päätimme perustaa perheen ja hankkia lapsia. Valitettavasti olin tuolloin lähes 50-vuotias, joten omat munasoluni eivät olleet sopivia raskauden aikaansaamiseen, joten aloitimme koeputkihedelmöityksen luovuttajan munasoluilla. Unkarissa valtio ei salli koeputkihedelmöityshoitoa yli 42-vuotiaille. Pystyimme ostamaan suurimman osan lääkkeistä ilman valtion tukea. Euroopassa ei ole paljon vaihtoehtoja yli 50-vuotiaiden koeputkihedelmöityshoitoihin, ja aikamme on loppumassa. Päädyimme Kyproksen pääkaupungin (Nikosia) turkkilaiseen osaan. Teimme siellä viisi IVF-hoitoa kahden vuoden aikana, ja rahamme loppuivat, vaikka työskentelimme molemmat 16 tuntia päivässä. Meillä oli yksi keskenmeno (6 viikkoa), kaksi kemiallista raskautta ja kahdesti alkio ei kiinnittynyt lainkaan. Geneettisiä testejä ei tehty koskaan. Kukaan ei antanut meille vinkkejä siitä, miten IVF-hoidossa voisi menestyä paremmin. Viimeinen IVF-hoito oli Kyproksella huhtikuussa 2023, ja uskoin todella, että se onnistuisi. Valitettavasti asianmukaista lääketieteellistä tukea ei ollut, emmekä edes puhuneet lääkärin kanssa. Päivässä tehdään 20 IVF-hoitoa, jotka hoitaa yksi tai kaksi lääkäriä.

Koska laskettu synnytyspäivä olisi ollut enkelipoikani Nailkan syntymäpäivä, pidin sitä taivaallisena merkkinä. Synnytyspäiväni oli 3. tammikuuta 2024. Tämä merkitsi minulle paljon. Hän syntyi 3. tammikuuta 1999 ja kuoli 6. syyskuuta 2000.

Valitettavasti koeputkihedelmöitys epäonnistui jälleen. Romahdin täysin.

Aloin katsella amerikkalaisen lääkärin, tohtori Robert Kiltzin, YouTube-kanavaa joka päivä. Kirjoitin hänelle kirjeen, ja hän vastasi. Tunsin, etten voinut vielä luovuttaa. Tiedän, että olemme CNY:n hyvissä, huolehtivissa ja rakastavissa käsissä. Ensimmäistä kertaa elämässämme tunnemme, että saamme todellista apua ja huolenpitoa IVF-ohjelmassa. Ennen kaikkea haluan viettää onnellisen ja rauhallisen raskauden ja tulla taas äidiksi, ja haluan, että kumppanini Josephista tulee isä ensimmäistä kertaa elämässään.

Meillä on jälleen toivoa, joka on kasvanut uskoksi, ja kiitos siitä, että olette olleet tukenamme ja pitäneet hengen yllä meissä.

Kirjoitin kirjan muistoksi pienelle enkelipoikalleni. En voinut julkaista kirjaa – en osaa myydä Amazonissa eikä minulla ole rahaa markkinointiin, mutta lähetän sen mielelläni teille englanniksi, jos haluatte lukea tarinamme.

Uskon, että aurinko hymyilee meille ja että olemme vihdoin onnellisia yhdessä. Näen usein unia pienistä kaksosistani, pojasta ja tytöstä... Toivon, että tämä unelma toteutuu jonain päivänä ja kohtaloni täyttyy.

Yhdysvalloissa, CNY-klinikalla Syracusessa, meillä oli neljä epäonnistunutta siirtoa. Viimeinen on muutaman päivän päästä, ja meidän on tehtävä uusia alkioita munasolujen luovuttajan avulla, maksettava toimenpiteestä ja yritettävä uudelleen. Minulle matkustamisen ja Yhdysvalloissa oleskelun kustannukset ovat nyt liian suuret, koska olen tähän mennessä 9 IVF-yrityksen (pakastettujen alkioiden siirto) jälkeen kolmen vuoden aikana velkaantunut täysin. Haluan todella vihdoin pitää tämän vauvan sylissäni. Auttakaa minua onnistumaan kymmenennessä ja tarvittaessa sitä seuraavissa IVF-hoidoissa. Minulla ei usein ole varaa suositeltuihin lisähoitoihin ja lääkkeisiin. Olen kiitollinen kaikesta avusta!

Haluaisin käyttää rahat luovutettujen munasolujen ja IVF-hoidon kustannuksiin, jotka ovat noin 16 000 euroa, sekä suositeltuihin testeihin, lääkkeisiin, lentolippuihin ja majoitukseen säännöllisten matkojen yhteydessä, yhteensä yli 20 000 euroa.