En olisi ikinä uskonut, että se päättyisi näin. Ei näin.

22-vuotiaana luulin, että minulla olisi jo kaikki hallussa. Luulin, että minulla olisi suunnitelma. Mutta nyt, kun minulla on reppu täynnä vaatteita, joita en edes tarvitse, eikä minulla ole paikkaa minne mennä, en edes tiedä, mikä se suunnitelma on. Vanhempani heittivät minut ulos tänä aamuna, heidän sanansa olivat kylmiä ja lopullisia, kuin ovi, joka paiskautui kiinni kasvoilleni.

”Häivy”, isäni sanoi kivisellä äänellä. ”Et ole enää lapsi. Keksi jotain.”

En tiennyt mitä sanoa. En tiennyt miten vastustaa. Seisoin vain siellä, tunnoton, kun he katselivat minun lähtevän – kuin katselisivat vieraan kävelevän pois. Ikään kuin minulla ei olisi merkitystä.

Ajattelin soittaa jollekin – ehkä jollekin vanhalle ystävälleni – mutta kuka haluaisi auttaa kaltaistani? En ole pitänyt yhteyttä kenenkään kanssa lukion jälkeen. He ovat kaikki jatkaneet elämäänsä, kasvaneet aikuisiksi, saaneet elämänsä järjestykseen. Minä tuskin pystyn pitämään työpaikkaa, puhumattakaan asunnon löytämisestä.

Yritin kävellä, ajatellen, että ehkä löytäisin keinon selvitä päivästä. Aurinko on vielä ylhäällä, mutta tuntuu jo siltä, kuin se olisi laskemassa minun päälleni. Kadut ovat tyhjät, ihmiset kiiruhtavat ohi, ja minusta tuntuu, kuin olisin näkymätön. Vatsani kurisee, mutta minulla ei ole yhtään dollaria. Ei edes pikkurahaa.

Ajattelin palata kotiin, mutta tiedän, etten voi. He tekivät selväksi, etten ole tervetullut. Enkä tiedä, mikä on pahempaa – se, että minut potkittiin ulos, vai se, että tiedän, ettei minua edes kaivata.

Löysin penkin puistosta. On kylmä, ja penkki on kovempi kuin luulin. Vedän polvet rintaan yrittäen pysyä lämpimänä, mutta mikään ei auta. Nälkä kalvaa minua, mutta vielä enemmän kalvaa yksinäisyys. Tuntuu kuin uppoaisin, kuin katoaisin.

Suljen silmäni hetkeksi, vain paetakseni sitä. Mutta en pysty. En tiedä, mitä minun pitäisi nyt tehdä. Minne minun pitäisi mennä? Kuka välittää?

Ainoa asia, jonka tiedän varmasti, on se, että paluuta ei ole. Olen pilannut kaiken. Ja nyt olen vain minä ja tämä tyhjä kaupunki.