En koskaan uskonut, että se päättyisi näin. Ei näin.

22-vuotiaana luulin, että minulla olisi jo kaikki kasassa. Luulin, että minulla olisi suunnitelma. Mutta nyt, kun reppu on täynnä vaatteita, joita en edes tarvitse, enkä pääse minnekään, en edes tiedä, mikä suunnitelma on. Vanhempani heittivät minut ulos tänä aamuna, heidän sanansa olivat kylmiä ja lopullisia, kuin ovi, joka paiskautui kiinni kasvoillani.

"Ulos", isäni sanoi, hänen äänensä oli kivinen. "Et ole enää lapsi. Keksi jotain."

En tiennyt mitä sanoa. En tiennyt, miten taistella vastaan. Seisoin vain siinä turtuneena, kun he katselivat minun lähtevän - aivan kuin he olisivat katselleet vieraan kävelevän pois. Kuin minulla ei olisi ollut väliä.

Ajattelin soittaa jollekin - ehkä jollekin vanhalle ystävälleni - mutta kuka haluaisi auttaa kaltaistani? En ole pitänyt yhteyttä kehenkään sitten lukion. He ovat kaikki muuttaneet eteenpäin, kasvaneet aikuisiksi, selvittäneet elämänsä. Pystyn hädin tuskin pitämään työpaikan, saati sitten löytämään asunnon.

Yritin kävellä ja ajattelin, että ehkä keksisin keinon selvitä päivästä. Aurinko nousee vielä, mutta tuntuu jo siltä, että se laskee päälleni. Kadut ovat tyhjiä, ihmiset kiirehtivät ohi, ja minusta tuntuu kuin olisin näkymätön. Vatsani murisee, mutta minulla ei ole yhtään dollaria. Ei edes pikkurahaa.

Ajattelin palata kotiin, mutta tiedän, etten voi. He tekivät selväksi, etten ole tervetullut. Enkä tiedä, kumpi on pahempaa - se, että minut potkitaan ulos, vai se, että minua ei edes kaivata.

Löysin penkin puistosta. Nyt on kylmä, ja penkki on kovempi kuin luulin. Vedän polveni ylöspäin yrittäen pysyä lämpimänä, mutta mikään ei toimi. Nälkä kalvaa minua, mutta enemmän se on yksinäisyyttä. Tuntuu kuin uppoaisin, kuin olisin katoamassa.

Suljen silmäni hetkeksi, vain paetakseni sitä. Mutta en voi. En tiedä, mitä minun pitäisi nyt tehdä. Minne minun pitäisi mennä? Kuka välittää?

Ainoa asia, jonka tiedän varmasti, on se, että paluuta ei ole. Olen pilannut kaiken. Nyt olen vain minä ja tämä tyhjä kaupunki.