Isoisoäitini jätti meille maansa, palan maata, jota hän rakasti koko sydämestään. Se oli hänen lahjansa meille, paikka, jossa perheemme voisi kasvaa ja kukoistaa. Vuonna 2004 äitini, ahkera nainen, joka kasvatti neljää lasta yksin, alkoi rakentaa sille taloa – kotia, jonka hän halusi jättää perinnöksi. Mutta hän koki pettymyksiä kerta toisensa jälkeen: urakoitsijat veivät hänen rahansa, jättivät seinät puolivalmiiksi ja katosivat. Hän ei koskaan nähnyt taloa valmiina.

Otin hänen unelmansa hoitaakseni, päättäen viedä loppuun sen, minkä hän oli aloittanut. Yli kuuden vuoden ajan kumppanini ja minä panimme siihen kaiken – säästömme, energiamme, toivomme. Mutta talo oli sekasotku: huonosti rakennettu, paikoin rapistumassa, mikä pakotti meidät purkamaan ja rakentamaan uudelleen. Jokainen askel eteenpäin oli kaksi askelta taaksepäin. Sitten tulivat nousevat kustannukset – materiaalit, jotka budjetoimme vuosia sitten, ovat nyt kaksinkertaisia, kolminkertaisia. Tuntuu kuin se olisi loputon kierre, josta emme pääse pakoon.

Nyt, vastasyntyneen lapsemme kanssa, panokset ovat korkeammat kuin koskaan. Asumme paikassa, joka ei ole meidän, ja omistaja muuttaa pian takaisin. Meillä ei ole minne mennä. Henkisesti ja fyysisesti olemme murtumaisillamme. Pelkään kauheasti, että tämä repii perheeni hajalle. Tämä talo ei ole vain seiniä; se on menneisyytemme, tulevaisuutemme, kaikkea meille.

Tarvitsemme 25 000 euroa, jotta saamme valmiiksi välttämättömät asiat: tukevan katon, ovet ja ikkunat, jotta talosta tulee asuttava. Jokainen euro vie meitä lähemmäs muuttoa ja pakoa tästä painajaisesta.

Apusi ei koske vain tiiliä ja laastia – se antaa perheelle mahdollisuuden toipua, kunnioittaa äidin rakkautta ja pitää lupaus menneisyydelle. Jopa 5 tai 10 euroa merkitsee meille valtavasti. Ole osa tarinaamme.