Hei kaikille,

En koskaan uskonut, että pääsisin tänne jonain päivänä, sanomme usein, että se tapahtuu vain muille ihmisille, mutta tässä olen tänään.

6 vuoden rakkauden jälkeen, joista neljä vuotta kului sormuksessa, jonka piti sinetöidä lupaus. Lupaus tulevaisuudesta, tuesta, yhdessä rakentamisesta. Sitten saapui vauvamme, joka käänsi maailmamme ylösalaisin, kirkasti yömme yhtä paljon kuin lyhensi niitä.

Aluksi en nähnyt epätasapainoa. Rakkaus ja toivo peittivät kaiken. Käytin säästöjäni jokapäiväiseen elämään, laskuihin ja odottamattomiin tilanteisiin. "Se on vain väliaikaista", sanoin itselleni. Mutta kuukaudet kuluivat, ja hän tyytyi aina maksamaan vuokran ja laittamaan rahaa sivuun tulevaisuutta varten, jota en enää nähnyt.

Jokainen meno painoi hieman enemmän, ei niinkään pankkitililläni - joka oli jo tyhjä - vaan sydämessäni. Minä velkaannuin, kun hän säästeli. 7000 euroa myöhemmin, ei enää säästöjä, mutta jatkuvia riitoja ja uhkailuja, vaikka emme olleet asuneet yhdessä edes vuotta, ja vauvamme oli tuskin 10 kuukauden ikäinen.

《 Teen mitä pystyn 》 sanon itselleni joka päivä, mutta tänään en pysty siihen enää. Pystyin saamaan velkani 5000:een mutta kun sanon itselleni etten ole säälittävä .

"Mene kotiin äitisi luo.

Siitä on tullut hänen repliikkinsä jokaisessa riidassa. Kolme sanaa, jotka hän sanoo halveksuen, ikään kuin en kuuluisi tänne, ikään kuin tämä ei olisi kotini. Ja kuitenkin minä olen se, joka sisusti ja koristi tämän asunnon ja teki siitä kodin. Minä maksoin kaiken, verhoista lautasiin, sohvasta pöytään, jossa jaoimme niin monta ateriaa. Koti, joka on rakennettu minun rahoillani, rakkaudellani ja energialla.

Ja nyt tavarani ovat ympäri portaita, kasattuina mustiin jätesäkkeihin. Aivan kuin ne olisivat arvottomia. Aivan kuin minä en olisi minkään arvoinen.

Annoin kaiken pois. Maksoin sähköt, jotta tyttäremme ei koskaan nukkunut kylmässä, maksoin yksin useiden kuukausien lastenhoitokulut, koska minäkin olen töissä ja jonkun oli huolehdittava hänestä. Täytin jääkaapin, maksoin ostokset, ostin vaippoja, vaatteita, maitoa ja pottaa, koska hän "ei nähnyt mitä ostettavaa oli". Aivan kuin hän asuisi maagisessa talossa, jossa kaikki näkyi vaivattomasti.

Mutta minä pystyin näkemään. Näin, kuinka tilini tyhjeni, kun hänen tilinsä kasvoi. Näin väsymykseni lisääntyvän, kun hän tyytyi maksamaan vuokraa ja pitämään sitä riittävänä. Näin hänen välinpitämättömyytensä kasvavan, hänen silmiensä kovettuvan jokaisessa riidassa.

Ja nyt näen nuo roskapussit auki portailla, vaatteeni sekoittuneina muistoihin elämästä, jota olin kantanut käden ulottuvilla.

Hän on ylittänyt rajan. Tällä kertaa en aio palata äitini luokse rauhoittumaan. Tällä kertaa lähden lopullisesti. Koska rakkaus, joka heittää minut ulos kuin roskat, ei ollut koskaan oikeasti rakkautta.

Joten nyt olen tässä ja pyydän tuntemattomilta apua, koska en voi kunnolla palata vanhempieni luokse velkojen, säästöjen ja vauvan kanssa.

Olisin vain taakka vanhemmilleni, joilla on jo sisarukseni hoidettavana.

Jos tämä keräys saavuttaa velkani summan, olen iloinen ja jos se ylittää sen, voisin rauhassa muuttaa uuteen kotiin tyttärelleni ja minulle ja sisustaa sen kerralla. En tavoittele enempää, koska teen töitä ja pystyn huolehtimaan päivittäisistä tarpeistamme, kun velkani on maksettu.

Voitteko auttaa minua lähtemään tästä kodista, joka on vienyt minulta itseluottamukseni ja tyhjentänyt tilini.