Hei kaikki, nimeni on Emanuela, olen 42-vuotias ja kotoisin Bolognasta. Olen äiti, nainen, vaimo ja olin vielä vähän aikaa sitten pienyrittäjä.

⏳️🌬⌛️🌬🌬⌛️🌬⌛️🌬⌛️🌬⌛️🌬⌛️🌬⌛️🌬⏳️

Haluan jakaa teidän kanssanne tarinan MINUN TAISTELUSTANI ja valtavista vaikeuksista, joita minä ja perheeni kohtaamme.

Tämä on taistelu, jota en olisi koskaan kuvitellut joutuvani käymään, mutta tässä sitä nyt ollaan...

Niin monia...

Todella paljon tunteita (joista monet ovat minulle täysin vieraita), joita joudun kohtaamaan joka päivä...

Toivoa, epätoivoa, pelkoa, turhautumista... valtavaa, lamauttavaa voimattomuutta... epävarmuutta...

ja sitten ovat ne:

Sisu

Ironia

Sinnikkyys... taisteluhenkeni...

Nauran paljon ja vitsailen aina... tämä osa minusta on säilynyt ennallaan...

......Koska rakastan elämää hulluna...

...ja minulla on 1000 erinomaista syytä jatkaa sen rakastamista sairaudesta huolimatta...

Olen äärettömän onnekas ja kiitollinen siitä, että minulla on vierelläni upea aviomies, mahtava mies, jolla on tuhat kikkaa, vakaa ja hauska, joka antaa minulle rakkautta ja turvaa joka hetki... ja kaksi ihanaa lasta, jotka ovat sankareita tässä sodassa...

Vähän ennen joulua 2022

aloin tuntea, että jotain oli vialla. Luulin, että se oli vain stressikautta, mutta viikkojen ahdistuksen ja lukemattomien tutkimusten jälkeen saimme tammikuun lopussa diagnoosin: rintasyöpä ja imusolmukesyöpä.

Odotellessamme PET-tutkimusta, joka paljasti

että syöpäsolut olivat levinneet koko kehoon, ja etäpesäkkeitä oli luissa, rintalastassa, lantion alueella ja jopa...

Tämä uutinen muutti jo ennestään musertavan diagnoosin pakkomielteiseksi painajaiseksi, joka ei jättänyt mitään toivoa ja sinetöi unelmamme, suunnitelmamme, aikomuksemme ja odotuksemme...

Elämämme muuttui hetkessä ikuisesti

14. helmikuuta 2023 aloitin ensilinjan kemoterapian, johon liittyi monoklonaalisia vasta-aineita ja muita luuhun kohdistuvia kemoterapialääkkeitä.

Luumetastaasit vaativat vuosia kestäviä hoitoja, ilman että tiedän tarkalleen kuinka monta vuotta, miten kehoni reagoi, saati sitten onko hoito tehokasta ja kuinka paljon se voi pidentää elämääni...

Valitettavasti jouduin jättämään työni ja sulkemaan liikkeen, jota olin pitänyt yli 12 vuotta... Olin ollut kampaajana koko ikäni ja saanut siitä henkilökohtaista ja taloudellista tyydytystä. Panin koko itseni liiketoimintaani ja kuka tietää, ehkä olisin voinut vielä "kasvaa"..

... mutta jo toisella hoitokerralla minulla ilmeni yksi kemoterapian monista sivuvaikutuksista, nimittäin perifeerinen neuropatia, joka aiheuttaa tuntohäiriöitä, pistelyä ja neulanpistoja käsissä ja jaloissa.

Vaikutus vaihtelee lievästä erittäin voimakkaaseen ilman, että sitä voi hallita.

<<Heippa kädet, heippa työ... heippa varma tulonlähde;>>

Mieheni joutui irtisanoutumaan, koska yritys, jossa hän oli työskennellyt kahdeksan vuotta ilman yhtään poissaoloa tai laiminlyöntiä, ei myöntänyt hänelle etätyömahdollisuutta.

Kymmenen tuntia yksin kahden lapsen kanssa ja tyhjyys ympärillä eivät enää sopineet uuteen elämäämme.

Niinpä säästöt, joita olimme vaivalla keränneet 100 projektia varten, jotka meillä oli kerran eläkkeelle jäämisen jälkeen, ja taataksemme "turvaverkon" lapsille, kulivat vähitellen loppuun...

Me romahdimme yhdessä kaiken muun kanssa.

Yksi kerrallaan: tilit miinuksella, talo myytävänä, auto myytävänä. Myimme kaiken, mistä saattoi tulla rahaa.

Myyty.

Myyty halvalla.

Pärjätäksemme.

Pysyäksemme pinnalla meressä, joka hukuttaa.

Esineet? Vain tavaroita, totta...

Mutta kun ne ovat palasia sinusta, ne sattuvat.

Päästät ne menemään kurkussa kiristävällä tunteella. Ja sanot itsellesi, että ne eivät merkitse mitään. Mutta helvetti, ne merkitsivät."

Nyt emme kuitenkaan enää pysty yksin selviytymään edes arjesta...

Tarpeetonta sanoa, että kemoterapia on rasittavaa, kaikille, ei vain minulle; se on arvaamatonta ja vaikuttaa koko perheen tunnetilaan, fyysinen ulkonäkö muuttuu rajusti, samoin kuin kyky selviytyä arjesta. Joissakin hetkissä sivuvaikutukset tekevät mahdottomaksi huolehtia lapsista tai edes itsestä... Mutta jos miehesi on odottamattomia tilanteita nopeampi ja hänen selkeys ja vakaudensa jälleen kerran pelastavat ja kompensoivat, niin ehkä juuri syöpä voisi pelätä MEITÄ... 10 vuoden elämästä, joka on ollut täynnä iloa, mutta myös niin paljon tuskaa ja surua... Mutta vankkaa, yhdessä, vankkaa vapautta, joka on rakennettu spontaanisuuden ja halun pohjalle löytää aina jotain uutta itsestämme, maailmasta ja osata nauraa, puhua ja katsoa maailmaa toisen ja muiden silmin...

jos et ole koskaan pyytänyt apua, kuten minä, on vaikeaa hyväksyä, ettei ole itsenäinen, naisena, työntekijänä, äitinä...

Mutta jos apu saapuu kuin silittävä kosketus sydämeen... muutat sen hapeksi ja yhteisymmärrykseksi... ja yhdessä löydätte päivä päivältä kyvyn sopeutua, joskus jopa hämmästytte, kun jotkut asiat näyttävät olevan yksinkertaisia... toisinaan traagikomisia ja surrealistisia; emme koskaan lakkaa nauramasta ja hymyilemästä toisillemme, ja rakastan tätä...

Se on puhdasta tunnetta joka kerta, kun satun katsomaan häntä milloin tahansa, kun olemme keittiössä tiskaamassa, hississä, ostoksilla...

Katson häntä ja näen itseni onnellisena...

Onnellisena ja äärettömän onnekkaana, kun saan kokea niin kauniin ja "puhtaan" tunteen.

❤️Kun tarvitsen energiaa, perheeni on lähde, josta ammennan... ❤️

💔😢Mutta on yksi ajatus, jota haavoittunut sydämeni ei kestä, se murenee ja tuntuu kuin tulisin hulluksi pelkästä ajatuksesta, etten voi nähdä heidän kasvavan. Ajatus siitä tuskasta, jota lapseni kokevat jäätyään ilman äitiään, on sietämätön...

Heidän hymynsä näkeminen, heidän naurunsa kuuleminen ja heidän syleilynsä tunteminen antaa minulle voimaa jatkaa eteenpäin. Ajatus siitä, etten voi olla läsnä heidän elämänsä tärkeissä hetkissä – syntymäpäivillä, koulumenestyksissä (tai epäonnistumisissa!), ensimmäisissä rakkauksissa, heidän saavutuksissaan – vie minulta hengen. Se, etten voi ohjata ja tukea heitä heidän kasvaessaan, on heiltä ”lapsena olemisen” riistäminen, ja se on kaikkein kivuliasin ajatus, jota kannan sydämessäni.😢💔

Lääketieteelliset ja taloudelliset vaikeudet ovat myös tuoneet esiin surullisen todellisuuden, joka on aiheuttanut minulle/meille valtavaa tuskaa... yksinäisyys, joka on iskenyt meihin helvetillisen voimakkaasti... monet niistä, jotka olivat julistautuneet ystäviksi ja luvanneet henkistä tukea ja läsnäoloa, katosivat nopeasti.

Jouduimme taistelemaan tätä taistelua yksin, ilman tukea, jota olisimme niin kovasti tarvinneet.

Oli musertavaa huomata, kuinka syöpä voi eristää sinut paitsi fyysisesti myös sosiaalisesti.

Nyt pyydän teitä sydämestäni harkitsemaan lahjoitusta auttaaksenne minua ja perhettäni tässä niin vaikeassa tilanteessa.

Jopa pieni summa voi tehdä suuren eron.

Jos ette voi lahjoittaa, pyydän teitä JAKAMAAN tarinani ystävillenne ja perheellenne.

Tukenne merkitsee meille kaikkea.

Kiitos, että käytitte aikaa lukea tarinani. Anteliaisuutenne ja tukenne ovat arvokkaita ja arvostettuja enemmän kuin sanat voivat ilmaista.

Pidän teidät ajan tasalla edistymisestäni ja siitä, kuinka lahjoituksenne auttavat meitä selviytymään tästä haasteesta.

💚Emanuela {Mamy}

❤️ Alberto {Papi}

💜Anouck {Nana}

🧡Orlando {Bibi}