Moooonia, Monika herää! Nouse ylös! Olet nukkunut tarpeeksi kauan. Nyt riittää! Tule takaisin luoksemme!

Yhdessä voimme saavuttaa enemmän!

Autetaan Monicaa pääsemään pois vankeudesta, autetaan häntä parantumaan.

Rakas ja ainoa tyttäremme Monika tavallisena työpäivänä 9. lokakuuta 2024 aamulla. hän lähti iloisena töihin.

Hän oli hyvin onnellinen siitä, että oli saanut työtä ammatissaan valmistuttuaan taideakatemiasta.

Mutta hän ei päässyt töihin, sillä hänen elämänkartassaan oli käännekohta - traaginen liikenneonnettomuus - tai kaksi yhdessä.

Yhtenä hetkenä hän törmäsi kiihdyttävästi metsästä tielle juoksevaan, yli 200 kiloa painavaan peuraan, ja sekunnin murto-osaa myöhemmin hän joutui vastakkaiseen suuntaan ajaneen, ylinopeutta ajaneen ajoneuvon nokkiin.

Monican sydän lakkasi lyömästä. Hän jäi autoon loukkuun tajuttomana eikä osoittanut elonmerkkejä. Paikalle saapuneet palomiehet ja lääkintäryhmä saivat verenkierron palautettua useiden minuuttien urhean elvytyksen jälkeen. He eivät voineet uskoa tapahtunutta ihmettä.

Heidän mielestään uhrit, joilla on tällaisia vammoja, menetetään lopullisesti onnettomuuspaikalla.

Kun Monika oli kuljetettu LPR:n helikopterilla Opolen yliopistolliseen sairaalaan, hänelle tehtiin useita monimutkaisia leikkauksia, kuten oikean lonkkansa murskautuneen osan, murtuneen jalan ja ennen kaikkea hengenpelastavan neurokirurgisen leikkauksen vakauttaminen, sillä kuten lääkäri kertoi meille teho-osastolla tapahtuneen ensimmäisen yhteydenoton yhteydessä, Monikan pää oli melkein repeytynyt irti. Hänellä oli murtuneita kaulanikamia C0:sta C3:een, molemmat niskanikamat olivat siirtyneet sisäänpäin, selkäydin oli katkennut, ja hänellä oli lukuisia verenpurkaumia, myös kaulavaltimossa ja aivolisäkkeen alueella (...). Hänen aivonsa olivat olleet hypoksiset useita minuutteja. Lääkäreiden mukaan vain hengityksestä vastaava aivojen osa oli parhaassa kunnossa. Oli perusteltua huolestua siitä, selviäisikö Monika leikkauksen jälkeisestä yöstä ja pystyisikö vakavasti vaurioitunut selkäydin ylläpitämään hänen elintoimintojaan pidemmän aikaa. Tuomio oli, että vaikka hän selviäisi hengissä, hän ei pystyisi liikuttamaan kättään tai jalkaansa, eikä hänellä olisi enää mitään yhteyksiä, koska merkittävä osa hänen aivoista - otsa-, päälaen-, ohimo- ja takaraivolohko (...) - oli kuollut pitkittyneen hypoksian seurauksena.

Monika selvisi hengissä ja on elossa. Se on ihme. Traagisesta onnettomuudesta on nyt kulunut kuusi viikkoa. Vakavan ortopedisen leikkauksen heikentämä tyttäremme on voittanut monta taistelua. Hän on kaksi kertaa karkottanut keuhkokuumeen, kaksi kertaa voittanut sidekalvotulehduksen ja muut septiset bakteerit, jotka yrittivät viedä hänet meiltä.

Olemme olleet hänen kanssaan joka päivä 9. lokakuuta 2024 lähtien. Ajamme joka päivä 300 kilometriä kotoa sairaalaan ja takaisin puhuaksemme Monialle, laulaaksemme hänelle, soittaaksemme hänen musiikkiaan, hieroaksemme hänen kasvojaan, silittääksemme hänen hauraita käsiään, käsiä ja jalkojaan, stimuloidaksemme kaikkia hänen aistejaan ja reseptorejaan, stimuloidaksemme hänen aktiivisuuttaan, hänen haluaan palata maailmaamme. Lääkärit huomaavat kytketyistä monitoreista, että heidän elintoimintonsa lisääntyy merkittävästi vierailujemme aikana. Tämä antaa meille toivoa ja voimaa toimia.

Meillä on ensimmäiset onnistumiset. Lääkärit itse katsoivat Monikaa epäuskoisena viikon ajan. Monika avaa silmänsä, reagoi vuorokaudenaikaan, reagoi valoon, on alkanut heiluttaa silmiään, on alkanut liikuttaa suutaan, tehdä omia ainutlaatuisia kasvojaan, kääntää päätään hieman puolelta toiselle, reagoi hyvin voimakkaasti pienimpäänkin kosketukseen taivuttamalla molempia jalkojaan polvista, voi puristaa kättään tahattomasti (...) ja vielä vähän aikaa sitten hänen ei pitäisi selvitä hengissä, hänen ei pitäisi edes räpytellä silmäluomeaan.

Yritämme antaa Monikan osallistua aivokoomassa oleville aikuisille tarkoitettuun herätysohjelmaan, koska Monika, jota emme ole vielä maininneet, on aikuinen, kaunis 29-vuotias nainen, häpeilemätön neitsyt, joka oli äskettäin valmis perustamaan oman perheen.

Olemme yhteydessä useisiin terveydenhuoltolaitoksiin ja sairaalaosastoihin, jotka tarjoavat tämäntyyppistä hoitoa koomapotilaille ja toteuttavat 12 kuukauden ohjelmia. Niitä ovat mm: "Budzik dla Dorosłych" Varsovassa, "Rehstab" Limanowassa, sairaala Częstochowassa, Jastrzębie Zdrójissa, Brzegissä tai "Repty" Tarnowskie Góryssa (...).

Valitettavasti kaikkialla joutuu odottamaan jopa 12 kuukautta sisäänpääsyjonossa, ja jokaisessa paikassa 2,3-8 ihmistä odottaa Monikan edessä. Vuoden lopussa jokaisesta laitoksesta puuttuu kansallisen terveysrahaston varoja hoidon tukemiseen, ja uusia rajoituspäätöksiä tehdään vasta vuoden 2025 alussa. Monikalle jokainen päivä, jonka ammatillinen kuntoutus viivästyy, merkitsee kuitenkin pienempää mahdollisuutta palata tietoisten, kohtuullisen hyväkuntoisten ja terveiden ihmisten maailmaan.

Monikan yksityinen kuntoutusleiri, jossa on ammattitaitoista hoitoa päivittäin lääkäriryhmältä, neurorehabilitointia, neurologiaa, musiikkiterapiaa, vesiterapiaa jne. maksaa noin 15 000 zlotya kahden viikon oleskelusta keskuksessa. Yksityisen kuntoutusohjelman, kuten Budzikin Varsovassa tarjoaman kuntoutusohjelman, kuukausittaiset kustannukset ovat noin 35 000 zlotya kuukaudessa. Valitettavasti meillä ei ole siihen varaa. Uskomme, että tuskin kenelläkään on varaa tällaisiin kuluihin, vaikka se olisikin niin tärkeä tavoite elämässä.

Minä, Monikan äiti, olen jo luopunut työstäni ollakseni Monikan rinnalla ja tukeakseni hänen paranemisprosessiaan. Tässä tilanteessa en pystyisi omistautumaan työlleni. Tällä hetkellä olen sairauspäivärahalla hermoromahduksen vuoksi, mutta muutaman kuukauden kuluttua käytän sairauslomani loppuun (...). Monikan isä työskentelee pienessä yksityisessä autokorjaamossa, ja hänen tulonsa riittävät nykytilanteessa hoitomaksuihin, bensiiniin päivittäisiin matkoihin Monikan kotiin ja takaisin sekä vaatimattomaan ruokaan.

Monika on ollut töissä, joten hänelle on toistaiseksi kertynyt sairauspäivärahaa, mutta hän ei voi käyttää sitä itse, hän ei voi huolehtia omasta hyvinvoinnistaan, emmekä me, hänen vanhempansa, halua emmekä voi toistaiseksi luopua hänen taloudellisista varoistaan, ainakaan ennen kuin tuomioistuin määrää meidät hänen laillisiksi holhoojikseen, ja se vie aikaa (...).

Tässä tilanteessa pyydämme teiltä, hyvät lukijat, taloudellista apua, vaikka se olisi pienin mahdollinen summa, joka auttaisi Monikaa ja hänen vanhempiaan Monikan hoidon ensimmäisessä vaiheessa, eli hänen oleskelunsa varmistamisessa ammattitaitoisessa hoitokeskuksessa, jossa hoidetaan aivokoomassa olevia henkilöitä - herääviä aikuisia, koska Opolen sairaala, jossa hän tällä hetkellä on, ei näe mitään perusteita hänen hoitamiselleen teho-osastolla tai ortopedian tai muulla sairaalan osastolla.

Siinä tapauksessa, että Monika ei, Jumala varjelkoon, ole oikeutettu mihinkään ohjelmaan, koska hänen on täytettävä tietyt lääketieteelliset kriteerit, tai jos hän suorittaa tällaisen 12 kuukauden ohjelman ja hänen on mahdollista palata kotiin, käytämme kerätyt varat hänen asuinpaikkansa mukauttamiseen päivittäiseen toimintaan ja kuntoutukseen sekä ammattitaitoisen hoidon varmistamiseen.

Suuri kiitos etukäteen kaikesta avusta, meidän ja erityisesti Monikan puolesta!