Herään joka aamu kello 4. Kun muut vielä nukkuvat, olen jo matkalla ensimmäiselle työpaikalleni. Käteni ovat väsyneet, selkäni kipuilee, mutta en voi pysähtyä. Meitä on kotona neljä. Neljä elämää, jotka riippuvat minusta.

Aamulla teen töitä, iltapäivällä kiiruhdan toiseen työpaikkaani. Joskus minulla ei ole edes aikaa syödä kunnolla, vain suupala matkan varrella. Tunnit sulautuvat toisiinsa, päivät ovat samanlaisia. Ainoa asia, joka antaa minulle voimaa, on perheeni.

Kotona odottaa toinen taistelu. Sairaudet eivät kysy, eivät odota. Lääkärilaskut, lääkkeet, pelko joka ikinen päivä. Nähdä niiden kärsimystä, joita rakastan eniten... se on se, mikä todella murttaa.

Yritän pysyä vahvana. En näytä, kuinka paljon se sattuu. Hymyilen, kun pitää, rohkaisen, vaikka itsekin olisin romahtamaisillani. Mutta totuus on, että se on yhä vaikeampaa. Tunnen yhä enemmän, etten enää selviä yksin.

En pyydä paljoa. Vain vähän apua, vähän toivoa, jotta voimme jatkaa eteenpäin. Jotta minun ei tarvitse valita työn ja perheeni välillä. Jotta meillä olisi mahdollisuus rauhallisempaan elämään.

Jos voit, ole kiltti ja auta. Jopa yksi jako auttaa. 🙏