Hei kaikille! Täällä kuulette tarinan minusta. Synnyin vuonna 1988 pienessä kylässä Bosniassa. Jo lapsena minulla oli suuria suunnitelmia pienessä kylässäni. Kaikki näytti valoisalta. Katsoin kaikkea positiivisin pienen lapsen silmin. Unelmoin omasta perheestä, omista lapsista. Unelmoin siitä, miltä tulevaisuus näyttää, kun kasvan isoksi. Minulla oli visio siitä, kuinka monta eläintä minulla pitäisi olla maatilalla. Kuinka lapseni auttaisivat minua hoitamaan eläimiä ja maatilaa samalla tavalla kuin minä autoin vanhempiani. Kaikki oli niin kaunista ja satumaisen rikkaata pienen lapsen silmin, aivan kuin otos satukirjasta. Elin noiden päivien ja onnellisen ajan vuoksi maatilallani. Suunnitelmat olivat ilmeisesti liian suuria minulle, vai olinko minä liian suuri suunnitelmille ja unelmille? Eräänä aamuna vuonna 1992 vanhempani herättivät minut. En tiennyt, mitä oli tekeillä. Ilmeisesti minun piti pukeutua ja pakata tavarani. Ruoka oli valmista, ja oli aika syödä ulkona parvekkeella. En saanut syödä siellä! Miksi juuri nyt ja miksi viimeinen ateria? No, se johtui siitä, että aterian jälkeen oli aika jättää kaikki unelmani ja tulevaisuus, jonka olin suunnitellut elämälleni pienten lasteni silmin. Sitten oli aika lähteä maasta sodan takia. Pian menemme kotiin, sanoo isä, kysyn milloin, hän sanoo pian, pian poikani. Nyt 30 vuotta myöhemmin isä ei ole enää täällä, eikä kukaan kerro minulle, milloin menemme kotiin.

Tapasin vaimoni, meillä on kaksi ihanaa lasta. Poika on kaikin puolin minun kaltaiseni: utelias, hänellä on suuria unelmia, hän haluaa kaiken, mistä minä unelmoin: maatilan, eläimiä, hän haluaa sen elämän, jonka näin pienten lasteni silmin. Tyttö on ilkikurinen, mutta rakastaa vapautta, eläimiä ja elintilaa.

Nyt olemme päättäneet muuttaa etelään puolen vuoden kuluessa, tapahtui mitä tahansa. Tilanne ei voi enää pahentua nykyisestä.

Luotamme teihin kaikkiin ja tiedämme, että monet teistä, jotka luette tätä, olette samassa tilanteessa, mutta ette yksinkertaisesti uskalla muuttaa.