Hei teille kaikille! Täällä kuulette tarinan minusta. Olen syntynyt vuonna 1988 pienessä kylässä Bosniassa. Jo lapsena minulla oli suuria suunnitelmia pienessä kylässäni. Kaikki oli minulle valoisaa. Katsoin kaikkea positiivisin pienen lapsen silmin. Unelmoin omasta perheestä, omista lapsista. Unelmoin siitä, miltä tulevaisuus näyttää, kun minusta tulee isompi. Oli visio siitä, kuinka monta eläintä minulla pitäisi olla maatilalla. Miten lapseni auttavat minua pitämään huolta eläimistä ja maatilasta samalla tavalla kuin minä autoin vanhempiani. Kaikki oli niin kaunista ja satumaista pienten lasteni silmissä, aivan kuin ote satukirjasta. Elin niitä päiviä ja onnellista aikaa maatilallani. Suunnitelmat olivat ilmeisesti liian suuria minulle vai olinko minä liian suuri suunnitelmilleni ja unelmilleni?. Eräänä aamuna vuonna 1992 vanhempani herättivät minut. En tiennyt, mistä oli kyse. Ilmeisesti olin menossa pukeutumaan ja pakkaamaan. Ruoka on valmista, on aika syödä ulkona parvekkeella. En saanut syödä siellä! Miksi juuri nyt ja miksi viimeisellä aterialla? No siksi, että aterian jälkeen oli aika jättää kaikki unelmani ja tulevaisuus, jonka olin suunnitellut elämääni pienten lasteni silmin minun. Sitten oli aika lähteä maasta sodan takia. Pian lähdemme kotiin, sanoo isä, kysyn milloin, hän sanoo pian ,pian poikani. Nyt 30 vuotta myöhemmin, isä ei ole enää täällä, kukaan ei kerro minulle, milloin lähdemme kotiin.

Tapaan vaimoni ,saan kaksi ihanaa lasta .poika on kuin minä kaikilla rintamilla utelias ,hänellä on suuria unelmia ,hän haluaa kaiken mitä haaveilin maatilasta,eläimistä hän haluaa elämän jonka näin pienten lasteni silmin. Tyttö on ilkikurinen mutta rakastaa vapautta, eläimiä ja elämän tilaa.

Nyt olemme päättäneet muuttaa alas puolen vuoden sisällä, ei väliä. Huonommaksi ei voi mennä kuin nyt.

luotamme teihin kaikkiin ja tiedämme, että monet teistä, jotka tätä lukevat, ovat samassa tilanteessa, mutta eivät yksinkertaisesti uskalla muuttaa.