Puhun hyväksikäytöstä avatakseni mahdollisimman monen ihmisen silmät. Vähentääkseni uhrien määrää ja lopettaakseni ihmisten katsomisen muualle, lopettaakseni heidän vaikenemisensa, koska usein ainoa mahdollisuus, joka uhreilla on, on se, että joku tulee heidän avukseen jollakin tavalla. Lopuksi, koska haluan näyttää kaikille lattialla makaaville uhreille, että on mahdollista päästä takaisin jaloilleen, että on mahdollista olla jälleen onnellinen.

Haluan tehdä muille selväksi, että on haavoja, jotka eivät koskaan parane. Opimme elämään niiden kanssa. Jonkin ajan kuluttua ne eivät ole enää piinaavia, ne eivät ole osa jokapäiväistä elämäämme, mutta kun kuulemme muiden tapauksista tai kun käymme läpi vaikeita aikoja, nämä arvet alkavat kutittaa ja kaikki kauheudet palautuvat mieleen yhä uudelleen. Se ei enää kolahda lattiaan, mutta se sattuu, ja meidän on annettava tunteen virrata lävitsemme. Se on täysin normaalia.

Minulla on paljon muistoja: helppoja ja kauheita muistoja, joita en koskaan unohda niin kauan kuin elän. Nämä kuvat ovat palaneet aivoihini. Yksi niistä tapahtui useita päiviä kestäneen hirmuhallinnon jälkeen, kun en enää kestänyt jatkuvaa verbaalista pahoinpitelyä, rankaisevaa ja sielua särkevää hiljaisuutta ja provokaatiota. Uskaltauduin sanomaan, että riittää, ja helvetti pääsi valloilleen. Pahoinpitelijä odottaa aina tätä hetkeä perustellakseen tekonsa ja saadakseen toisen uskomaan, että hän laukaisi sen käytöksellään, katseellaan, sanoillaan, ja antaa sitten kirjaimellisesti itselleen luvan lyödä. Niin silloin tapahtui.

Ensin hän vain alkoi heittää esineitäni maahan, murskata niitä, ja koska en kuunnellut, hän alkoi töniä minua, nipistää minua seinää vasten, repiä vartaloani kynsiksi käpertyneillä sormillaan. En uskaltanut liikkua. Tiesin, että jos vastustaisin, se olisi vain polttoainetta tuleen. Lopulta hän päästi minut irti, ja kun aloin siivota raunioita, hän hyppäsi eteeni, tarttui minua kurkusta kahteen otteeseen ja työnsi minut maahan, sirpaleiden sekaan ja alkoi puristaa minusta mehua. Pelästyin kuollakseni eikä minulla ollut voimia taistella. Pystyin vain ajattelemaan:

"-Jumala, jos tämä tappaa minut, mitä tapahtuu pojalleni?" "-Jumala, jos tämä tappaa minut, mitä tapahtuu pojalleni?"

Ja sitten yhtäkkiä kaikki pysähtyi. Ei itse teko, vaan minä. Silmäni olivat auki, mutta en nähnyt mitään. Tunsin tärähdyksen, ja oli kuin sieluni olisi revitty minusta irti. Siitä hetkestä lähtien en muista mitään: se oli tietoisuuteni, sieluni puolustautuminen selviytyäkseen kauhusta.

Seuraavaksi muistan huutaneeni ja potkineeni kaikin voimin ja sitten jotenkin hypänneeni jaloilleni ja lyöneeni eläintä nyrkillä. Koko ajan mietin, mihin olen vajonnut, mikä minusta on tullut! Huusin täysillä: - Mitä olet tehnyt, senkin eläin? Melkein tapoit minut! Hän virnisti ja sanoi: - En minä sinua kuristanut, pidin sinua vain niskasta kiinni, jotta olisit hiljaa. Siinä vaiheessa myönsin vihdoin itselleni, että meidän oli lähdettävä, emme voineet jäädä tänne.

Meidän pakotarinamme pikkupoikani isästä..... Siitä lähtien olemme asuneet isoäitini luona,joka on 88-vuotias,ja vaikka minulla on vakituinen työpaikka,tarvitsen 2 kuukauden takuumaksun vuokraan ja minulla ei ole varaa siihen,siihen pyydän nyt apua.