Olen täällä epätoivoinen.

Olemme maanviljelijäperhe, jolla on oma yritys, mutta maailman olosuhteiden ja turmiollisiksi osoittautuneiden liiketoimintapäätösten vuoksi olemme ajautuneet umpikujaan. Olemme häikäilemättömien perintätoimistojen käsissä, jotka käyttävät tilannettamme hyväkseen ja uhkaavat takavarikoida omaisuutemme, jos emme anna heille rahaa, jota he vaativat veloistamme (jopa velkojien tietämättä, joiden kanssa olemme neuvotelleet suoraan). Isäni ei näytä kaikkea, mutta hän ei enää piilottele epätoivoaan, hän ei nuku, äitini kärsii tästä, hän on jo menettänyt säästönsä, vanha sanonta "talossa, jossa ei ole leipää, kaikki tappelevat eikä kukaan ole oikeassa" pätee, ja minusta tulee tammikuussa isä ja näen itseni ilman tulevaisuutta, ilman voimia taistella. Se on toivotonta.

Mutta kuten kaikkeen muuhunkin elämässä, vain kuolemalla ei ole ratkaisua. Tässä tapauksessa yritämme myydä palan maata, ja kunhan myymme sen, maksamme velat pois ja pääsemme eroon kiristyksestä. Meillä voi olla tulevaisuus. Meidän on vain myytävä maa. Nopeasti.

En tiedä, pystymmekö myymään sen huomenna vai kuukauden päästä, mutta kuukauden päästä on liian myöhäistä. Meillä ei ole rahaa viinitarhan hoitoon, sadonkorjuun aloittamiseen, traktorin huoltoon... En sano, ettei meillä ole rahaa syödä, koska puutarha ja eläimet elättävät meidät. Eikä meillä ole rahaa käsitellä velanperijöitä, jotka uhkaavat meitä milloin tahansa tulla ja viedä työssä tarvitsemamme välineet, traktorin ja koneet. Heti kun maa on myyty, voimme vakauttaa tilanteen.

En pyydä, että rahaa annetaan, vaan että sitä vain lainataan, kunnes saamme myynnin toteutettua.