En olisi koskaan uskonut, että joudun kirjoittamaan jotain tällaista.

Nämä kasvihuoneet eivät ole vain palaneita rakennelmia. Ne ovat isoisäni ja isäni elämän työ, vuosikymmenten ponnistelut, varhaiset aamut, uhraukset ja rakkaus maata kohtaan.

Tulipalo on jättänyt jälkeensä näkymän, jota on vieläkin vaikea uskoa: lämmön vääntämä rauta, tuhoutunut rakennus, menetetyt koneet ja paikka, joka oli aina vihreä, mutta on muuttunut mustaksi.

Isäni on 68-vuotias ja sanoo, ettei hänellä ole enää voimia aloittaa alusta. Ymmärrän sen. Mutta minua sattuu ajatella, että kaikki se, minkä he niin kovalla työllä rakensivat, voi kadota ikuisesti.

Tänään menin keräämään ne harvat kasvit, jotka olivat selvinneet. Kannoin niitä sylissäni enkä voinut estää kyyneleitä. Sillä jokainen pelastettu kasvi oli muisto, osa historiaamme, jota tuli ei onnistunut viemään mukanaan.

En yleensä pyydä apua. En ole koskaan pyytänyt. Mutta tänään pyydän.

Pyydän, ettei meitä unohdeta, kun kamerat sammutetaan. Että viranomaiset, avustusjärjestöt ja kaikki, jotka voivat auttaa, kiinnittäisivät huomiota myös niihin pieniin perheviljelmiin, jotka ovat tuhoutuneet.

Emme halua sääliä. Haluamme mahdollisuuden pelastaa ainakin osan siitä, mitä isoisäni ja isäni rakensivat, jälleenrakentaa navetan ja aidan sekä säilyttää tilan, jotta tämä perintö ei päätyisi tuhkaksi.

Jos voitte jakaa tämän viestin, kiitän teitä sydämestäni.

Sillä vihreä muuttui mustaksi muutamassa tunnissa, mutta haluan silti uskoa, että jonain päivänä se muuttuu taas vihreäksi. 🌱❤️