Pienessä huoneessa, jota myöhäisen auringonlaskun säteet valaisevat hämärästi, katselen vapisevia käsiäni. Lääkärit kertoivat minulle, että jäljellä oleva aikani mitataan kuukausissa, ei vuosissa. En tunne enää vihaa, vain palavaa halua: haluan nähdä Egyptin, maan, josta olin lukenut lapsesta asti pyramideista, faaraoista ja jumalista kertovien kirjojen pölyisillä sivuilla.

Viimeisillä säästöilläni ja ystävien avulla onnistuin varaamaan lyhyen matkan. Kun lentokone laskeutui aavikon ylle ja Niili näkyi vihreänä nauhana kultaisen hiekan läpi, silmäni täyttyivät kyynelistä. En voinut uskoa, että unelmani oli toteutumassa.

Seuraavana päivänä, auringonlaskun aikaan, seisoin Gizan pyramidien edessä. Tuuli kantoi hiekan ja historian tuoksua. Istuin alas ja nojasin selkäni tuhansia vuosia vanhaan kiveen. Ympärilläni turistit ottivat kuvia, mutta minä vain suljin silmäni ja tunsin ajan venyvän. Olin siinä, seisoin ikuisuuden edessä, eikä sairaudella ollut hetken aikaa enää väliä.

Aavikon lämpimässä hiljaisuudessa kuiskasin: "Nyt voin lähteä rauhassa." Ja hymyilin, sillä unelmani oli täyttynyt.