Nämä sanat ovat kaikuneet päässäni joka ikinen päivä yli kolmen vuoden ajan - mutta viime kuukausina niiden paino on muuttunut lähes sietämättömäksi.

Taisteluni masennuksen ja ahdistuksen kanssa alkoi noin kolme tai neljä vuotta sitten. Se alkoi tunnekuormituksen aiheuttamasta tajuttomuudesta - tuloksena siitä, että vuosia pullotettu tuska purkautui lopulta ja muutti elämäni eläväksi painajaiseksi.

Nykyään näyttää siltä, että monet verkkovaikuttajat väittävät olevansa masentuneita julkaistuaan huonon TikTok-videon. Uskon, että tämä pinnallinen kuvaus tekee todellista vahinkoa niille, jotka kärsivät hiljaisesti joka ikinen päivä.

Koska juuri siltä minusta tuntuu - ikään kuin jokainen päivä olisi kärsimystä.

Olen aina halunnut vain olla onnellinen. En rikas - vain todella onnellinen.

Nuorempana haaveilin löytäväni ensirakkauteni. Mutta kun hän oli melkein käden ulottuvilla, silloinen paras ystäväni - joku, johon luotin syvästi - raiskasi hänet. Myöhemmin hän riisti itseltään hengen.

Vuosia myöhemmin, kun olin tuskallisesti rakentanut itseni uudelleen, yritin avata pienen elintarvikealan yrityksen - jotain, joka antoi minulle tarkoituksen tunteen. Vuosien säästämisen jälkeen menetin kaiken. Kaikki säästöni varastettiin pankkitililtäni.

Noin vuotta myöhemmin, juuri kun asiat alkoivat näyttää paremmalta, perin perheenjäseneltä yli 110 000 euron velat. Kukaan perheessä ei edes tiennyt siitä. Elämä murskasi minut jälleen.

En silti luovuttanut. Tein kovasti töitä, maksoin velkoja pois pikkuhiljaa ja jopa laihdutin 31 kiloa 18 kuukaudessa.

Sitten tuli pandemia - työpaikan menetys, eristäytyminen ja pahin masennuskohtaukseni tähän mennessä. Tällä kertaa se toi mukanaan julman kumppaninsa: ahdistuneisuushäiriön.

Moni luulee, että ahdistus on vain stressiä tai hermoja.

Mutta minun tapauksessani se tarkoitti unettomia öitä, lihaskipuja, huimausta, näön hämärtymistä - ja 40 kilon lihomista kahdessa vuodessa.

En pystynyt edes kävelemään kauppaan ilman kainalosauvoja. Silloin aloitin hoidon. Totuus on kuitenkin se, että ellei tule varakkaasta perheestä, mielenterveyshoito on tuskallisen kallista - varsinkin kun on hautautunut 100 000 euron velkojen alle. Minulla oli varaa vain pillereihin, jotka määrättiin kerran kahdessa kuukaudessa.

Elämä on ollut armotonta. Olen oppinut tuntemaan sen niin.

Työskentely 14-16 tuntia päivässä istumatyössä on jättänyt kehoni rikki, ei vain henkisesti vaan myös fyysisesti. Olen vasta 26-vuotias.

Ehkä ajattelet: "Vaihda vain työpaikkaa" tai "Tee normaalia työaikaa".

Kunpa voisinkin.

Maksettuani vuokran pienestä huoneesta ja hoidettuani kaikki perityt velkani minulla on alle 130 euroa kuukaudessa ruokaan. Minulla ei ole varaa sairastaa. Minulla ei ole varaa vaihtaa työpaikkaa. Minulla ei ole varaa edes vapaapäivään.

Olen taistellut koko elämäni selviytyäkseni. Tuntuu, että kaikki se ponnistus on ollut turhaa.

Nyt teen töitä itseni hengiltä, elän köyhyydessä, kärsin heikentävästä mielenterveysongelmasta ja herään useita kertoja yössä täyteen paniikkiin - se on kuin defibrillaattorin isku rintaan. Jokaista. Joka ikinen. Yö.

Kerään rahaa osallistuakseni vuoden kestävään mielenterveyshoito-ohjelmaan suljetussa keskuksessa - ja samalla katan peruskuluni ja laskuni.

Tiedän, että mielenterveyden hyväksi tehtävät rahankeräykset tuomitaan usein.

Vielä enemmän, kun kyseessä on mies, joka pyytää apua.

Ymmärrän kyllä. Voitte arvostella minua. Nauraa minulle.

Mutta tämä on viimeinen toivoni.

Ja tämän kirjoittaminen tuntuu paljon jäähyväiskirjeen kirjoittamiselta.

Pyydän vain ymmärrystä.

Toivotan teille kaikkea hyvää,

K.