Olen 36-vuotias. Tyttöystäväni on 30-vuotias, ja hän on yksi niistä harvoista valoista elämässäni, jotka ovat pitäneet minut pystyssä. Minulla ei ollut helppo kasvatus. Olen kotoisin rikkinäisestä perheestä, joka oli täynnä epävakautta ja tunnekaaosta. Olin nuoresta asti kadulla, tein töitä selviytyäkseni ja opin jo varhain, mitä tarkoittaa taistella elämänsä puolesta. Jossain vaiheessa jouduin huumeiden pariin. Se ei johtunut siitä, että olisin halunnut pilata itseni. Se oli ainoa pakotieni maailmasta, jossa ei tuntunut olevan paikkaa minulle.

Mutta en ollut koskaan huono ihminen. En edes pahimmillani. Syvällä sisimmässäni kannoin aina kipinää jostain todellisesta, osaa minusta, joka ei suostunut luovuttamaan. Menetin molemmat vanhempani nuorena. Mutta kun menetin äitini, kaikki muuttui. Silloin tiesin, että minun oli otettava elämäni hallintaani.

Valokuvauksesta tuli tapani hengittää. Tyttöystäväni ja matkustamisen ohella se antaa minulle tarkoituksen. Muutama vuosi sitten minulla diagnosoitiin ADHD ja rajatilapersoonallisuushäiriö. Suurimman osan elämästäni en ymmärtänyt, miksi kaikki tuntui niin voimakkaalta, niin ylivoimaiselta. Miksi pelkkä olemassaolo tuntui päivittäiseltä taistelulta. Miksi tunsin itseni niin syvästi väärinymmärretyksi.

Olen taistellut kovasti. Taistelen edelleen.

Kun matkustan, tunnen itseni vapaaksi. Tunnen olevani oma itseni. Kuin avaisin jotain puhdasta ja voimakasta sisälläni. Kaupunki tukahduttaa minut. Vaikka kuinka yritän, jokin pitää minua aina loitolla.

Haluan matkustaa. Haluan nähdä asioita, jotka jäivät näkemättä niiden vuosien aikana, jolloin olin eksyksissä riippuvuuteen. Haluan kuvata sitä, minkä muut jättävät huomiotta, kaupungin raakaa ja rehellistä puolta. Haluan kertoa tarinoita, jotka kätkeytyvät työväenluokan asuinalueille, unohdettuihin kulmiin, paikkoihin, joihin turistit eivät koskaan mene. Koska siellä todellinen kulttuuri elää. Sieltä löytyy maan sielu.

Haluan löytää valoa raunioista, varjoista ja hiljaisuudesta. En vain maailmalle, vaan myös itselleni.