Hei, minua nolottaa pyytää apua, mutta minulla ei ole muuta vaihtoehtoa. Ehkä tarinani saa teidät lahjoittamaan minkä summan tahansa. Ottakaa viisi minuuttia aikaa ja lukekaa tarinani. Synnyin vuonna 1997 eräänä heinäkuun päivänä perheeseen, joka ulospäin näytti täydelliseltä...mutta todellisuudessa se oli painajainen: isäni, joka oli vuosien ajan pahoinpidellyt sisartani, oli juoppo ja väkivaltainen ja hakkasi meitä melkein joka päivä; äitini oli jo työkyvytön. Pakenimme kotoa ja vaelsimme ympäri Italiaa kodista toiseen paetaksemme isäni kauhua. Kiertelimme sijaiskodeissa, turvakoteja, söimme Caritasin ja muiden järjestöjen tarjoamasta ruoasta... Elimme ilman lämmintä vettä ja kaasua... Pukeuduimme vaatteisiin, jotka eivät olleet omia... Mutta mikään ei pysäyttänyt meitä! Olen tehnyt kovasti töitä jo nuoresta pojasta lähtien ja tehnyt kaikkea! Olen ollut tarjoilijana, tehdastyöläisenä, jakelijana, vastaanottovirkailijana, varastotyöntekijänä ja sähköasentajan apulaisena... Kävin koulua ja vaivalla hankin kirjanpitäjän tutkinnon! Yritin aina antaa äidille toivoa, maksoin ajokorttini itse ja kävin töissä polkupyörällä, sitten säästin ja ostin auton...Äiti auttoi minua 280 euron työkyvyttömyyseläkkeellään, mutta hänellä oli monia terveysongelmia, kuten toisen käden halvaus, sydämentahdistimen käyttö ja elinsiirto vuosien ja vuosien dialyysin jälkeen. Olen aina tehnyt mitä voin, nousemalla joka päivä ylös...Ilman sukulaisia… ilman ystäviä ja… ilman rakkautta… mutta nyt… en enää jaksa… olen pimeässä limbo-tilassa… psykiatrisen avun varassa… olen polvillani, enkä enää pysty nousemaan ylös…kulut hukuttavat minut ja velat kasaantuvat… en pysty olemaan vahva… minulla ei ole ystäviä… minulla ei ole sukulaisia… minulla ei ole mitään… ja silti herään joka päivä ja yritän pysyä pystyssä… en tupakoi, en käytä huumeita enkä juo alkoholia. En anna periksi tietyille kiusauksille. Almuja pyytäminen on viimeinen puolustuslinja… se on jotain, mitä en tekisi koskaan… ja silti… tässä minä olen… minulla on niin paljon kerrottavaa, että voisin puhua vuosia, mutta pysyn hiljaa… pyydän tätä summaa saadakseni hengähdystauon…happea... maksaa kulut, tehdä ruokaostokset, huoltaa autoa ja säästää rahaa... hengittää, jotta voin toipua ja nousta jaloilleni! Palata työnhakuun! Kun kulut on hoidettu, palata jakamaan ansioluetteloita pää pystyssä! Summa...en tiedä, onko se paljon vai vähän, mutta minulle... se on keino hengittää, maksaa laskut ja jatkaa eteenpäin sydän kädessä... ja mitä se sitten merkitseekin... sanon teille kiitos. Kiitos ja anteeksi... jos haluatte ottaa minuun yhteyttä ja kysyä lisää, vaikka vain jutellaksenne... voitte tehdä sen rauhassa.