Hei, nimeni on Karolis, mutta jos se käännetään englanniksi, olisi ehkä helpompi kutsua minua Carliksi. Haluan jakaa syvästi henkilökohtaisen tarinan, joka on muokannut minua tämän päivän ihmiseksi.

Lapsuuteni oli kaikkea muuta kuin tavallinen. Äitini työskenteli väsymättä yövuorossa sairaanhoitajana pitääkseen ruoan pöydässä, kun taas isäni, puuseppä, hukutti elämämme alkoholiin. Olin vasta 5 tai 6-vuotias, kun siskoni ja minä pakenimme äitimme kanssa keskellä yötä isän juopuneita raivokohtauksia. Muistot rikkoutuneista laseista, huutamisesta ja kaaoksesta ovat yhä elävästi mielessäni.

Kun olin vanhempi, huomasin itseni vedettävän mukaan isäni tuhoisiin tapoihin. Puu- ja puutavaratehtaalla, jossa hän työskenteli, hän varasti alkoholia ja otti minutkin mukaan juonitteluihinsa. Hän lupasi minulle jäätelöä ostaakseen hiljaisuuteni, mutta tunsin vain pelkoa, pelkoa siitä hirviöstä, joka hänestä tuli jokaisen ryypyn jälkeen, pelkoa siitä seuranneesta väkivallasta ja itsensä vahingoittamisesta.

Päivä, jolloin vanhempani erosivat, kun olin kaksitoistavuotias, oli katkeransuloinen helpotus. Vihdoinkin talo tuntui turvallisemmalta. Mutta koska äitini työskenteli kovemmin kuin koskaan pitääkseen meidät pystyssä, minun oli kasvettava nopeasti aikuiseksi. Minusta tuli hänen emotionaalinen kallionsa, joka hautasi tuskani, jotta kukaan ei näkisi sitä. Kun olin yksin, kaiken paino murskasi minut ja jätti minut huutamaan hiljaa tyhjyyteen.

Koulu ei myöskään ollut pakopaikka. Koin armotonta kiusaamista, tunsin itseni ei-toivotuksi ja rakastamattomaksi. Selvisin noista vuosista yksin, ilman ystäviä, ilman tukea, vain pelkällä tahdonvoimalla.

Aikuisena luulin vihdoin löytäneeni pakotieni. Menin naimisiin elämäni rakkauden kanssa ja aloin rakentaa tulevaisuutta. Mutta menneisyyteni arvet seurasivat minua. Traumani ja kelvottomuuden tunteeni vaikeuttivat selviytymistä. Vaimoni kamppailee pakko-oireista häiriötilaa vastaan, ja huomasin vajoavani masennukseen, kun olin hukkua kyvyttömyyteeni auttaa häntä tai korjata tilannetta.

Haasteistamme huolimatta onnistuimme ostamaan pienen asunnon. Se oli unelmien täyttymys, mutta todellisuudessa mittavat korjaukset muuttuivat painajaiseksi. Otin salaa 15 000 dollarin lainan remontoidakseni tilan, toivoen voivani suojella vaimoani lisästressiltä. Nyt tämä velka murskaa minut, vie vähäisenkin jäljellä olevan energiani ja jättää minut toivottomaksi.

Tämä on ensimmäinen kerta elämässäni, kun pyydän apua. Ei ole helppoa olla haavoittuvainen, mutta ymmärrän nyt, etten pysty tähän yksin.

Tukenne voi auttaa minua maksamaan tämän velan pois ja löytämään kipeästi tarvitsemani vakauden. Jokainen lahjoitus, olipa se kuinka pieni tahansa, tuo minut lähemmäs uutta alkua. Ystävällisyytesi voi olla valo tämän pimeän tunnelin päässä.

Kiitos, että otitte aikaa kuunnellaksenne tarinani. Yhdessä voimme muuttaa tämän kamppailun tarinaksi toivosta, kestävyydestä ja uudesta alusta.