Hei, nimeni on Karolis, mutta englanniksi käännettynä minua on ehkä helpompi kutsua Carliksi. Haluan kertoa hyvin henkilökohtaisen tarinan, joka on muovannut minusta sen henkilön, joka olen tänään.

Lapsuuteni oli kaikkea muuta kuin tavallinen. Äitini työskenteli väsymättä yövuorossa sairaanhoitajana saadakseen ruokaa pöytään, kun taas isäni, joka oli puuseppä, hukutti elämämme alkoholiin. Olin vasta 5- tai 6-vuotias, kun siskoni ja minä pakenimme keskellä yötä äitimme kanssa isän juopuneilta raivokohtauksilta. Muistot särkyneistä laseista, huutamisesta ja kaaoksesta ovat yhä elävästi mielessäni.

Kun kasvoin vanhemmaksi, huomasin joutuneeni isäni tuhoisien tapojen pyörteisiin. Puutehtaalla, jossa hän työskenteli, hän varasti alkoholia ja otti minutkin mukaan juoniinsa. Hän lupasi minulle jäätelöä, jotta pysyisin hiljaa, mutta tunsin vain pelkoa – pelkoa hirviöstä, joksi hän muuttui jokaisen drinkin jälkeen, pelkoa väkivallasta ja itsensä vahingoittamisesta, jotka seurasivat.

Päivä, jona vanhempani erosivat, kun olin kaksitoistavuotias, oli katkeransuloinen helpotus. Vihdoin koti tuntui turvallisemmalta. Mutta kun äitini työskenteli kovemmin kuin koskaan pitääkseen meidät pinnalla, minun piti kasvaa nopeasti. Minusta tuli hänen henkinen tukensa, ja hautasin tuskani, jotta kukaan ei näkisi sitä. Kun olin yksin, kaiken paino musersi minut, ja huusin hiljaa tyhjyyteen.

Koulu ei myöskään ollut pakopaikka. Koin armotonta kiusaamista ja tunsin olevani ei-toivottu ja rakastamaton. Selvisin noista vuosista yksin, ilman ystäviä, ilman tukea, pelkällä tahdonvoimalla.

Aikuisena luulin vihdoin löytäneeni pakopaikan. Menin naimisiin elämäni rakkauden kanssa ja aloin rakentaa tulevaisuutta. Mutta menneisyyden arvet seurasivat minua. Traumat ja arvottomuuden tunteet vaikeuttivat selviytymistä. Vaimoni kamppailee pakko-oireisen häiriön kanssa, ja huomasin vajonneeni masennukseen, musertuneena kyvyttömyydestäni auttaa häntä tai korjata tilannettamme.

Haasteistamme huolimatta onnistuimme ostamaan pienen asunnon. Se oli unelmien täyttymys, mutta laajat korjaustarpeet muuttivat sen painajaiseksi. Otin salaa 15 000 dollarin lainan asunnon kunnostamiseen toivoen, että voisin säästää vaimoni lisästressiltä. Nyt tämä velka painaa minua, vie viimeisetkin voimani ja saa minut tuntemaan itseni toivottomaksi.

Tämä on ensimmäinen kerta elämässäni, kun pyydän apua. Ei ole helppoa olla haavoittuvainen, mutta tajuan nyt, etten pysty tähän yksin.

Teidän tukenne voi auttaa minua maksamaan tämän velan ja löytämään kaipaamani vakauden. Jokainen lahjoitus, olipa se kuinka pieni tahansa, vie minua lähemmäksi uutta alkua. Teidän ystävällisyytenne voi olla valo tämän pimeän tunnelin päässä.

Kiitos, että otitte aikaa kuunnella tarinani. Yhdessä voimme muuttaa tämän taistelun tarinaksi toivosta, sinnikkyydestä ja uusista aluista.